Juttusarjan kaikki osat 1965-1971
Vuoden 1971 rocklevyjä esittelevän jutun ykkösosassa käytiin läpi raskaamman laidan artisteja. Tässä kakkososassa jatketaan muilla ns. valtavirran rockin isoilla ja vähän pienemmillä nimillä. Seuraaviin osiin jää vielä mm. southern rock, kantrirock, laulaja-lauluntekijät, proge, fuusio, suomalaiset ja katsaus muiden musatyylien parhaimmistoon. Kuten aina, jaottelu on melko mielivaltainen ja monia artisteja voisi perustellusti sijoittaa muidenkin otsikoiden alle.
Sisällysluettelo, klikkaa auki
The Who: Who’s Next
Who’s Nextin piti alun perin olla Pete Townshendin suunnittelema laaja rockooppera Lifehouse, joka ei ollut suoraa jatkoa Tommylle, mutta vähintään yhtä kunnianhimoinen. Se ei lopulta toteutunut, mutta tilalle kasattu albumikin sisälsi pääosin Lifehouselle tarkoitettuja biisejä. Suureellisen vision sijaan saatiin kuitenkin tiivis rockalbumi, jolla ei ole mitään täytemateriaalia. Bändi pystyi konseptista luovuttuaan keskittymään yksittäisten biisien hiomiseen timanttisiksi. Levy onkin yksi bändin tuotannon kiistattomista kohokohdista.
Monet tunnistavat Baba O’Rileyn ja Won’t Get Fooled Againin mm. CSI: New York- ja CSI: Miami -tv-sarjojen tunnusbiiseinä. Niiden lisäksi levyn “isoihin biiseihin” lukeutuu Behind Blue Eyes, mutta materiaali oli kauttaaltaan vahvaa. Vaikka kyseessä oli täysiverinen rocklevy, sen soundissa saivat runsaasti sijaa analogiset syntikat, joista Townshend oli innostunut.
Muita Lifehouse-projektille tarkoitettuja kappaleita julkaistiin myöhemmin useammalla The Whon levyllä ja Townshendin soololevyillä. Who’s Nextin vuoden 2023 super deluxe -julkaisulla niitä on kootusti.
The Rolling Stones: Sticky Fingers
The Whon tavoin Rollaritkin olivat luomiskautensa huipulla ja julkaisivat tuotantonsa parhaimmistoon kuuluvan albumin. Kyseessä oli ensimmäinen studiolevy kokonaan ilman kaksi vuotta aiemmin kuolleen Brian Jonesin panosta. Uusi kitaristi Mick Taylor otti oman tilansa haltuun tyylikkäästi, ensimmäistä kertaa koko albumin mitassa. Taylor oli perinteisempänä bluestaustaisena soolokitaristina hyvin eri tyylinen kuin multi-instrumentalisti Jones, joka ei juurikaan soittanut tavanomaisia sooloja.
Levy kuulosti varsin yhtenäiseltä ja harkitulta kokonaisuudelta siihen nähden, että äänityksiä oli tehty parissa-kolmessa sessiossa eri aikoina. Sen suhteen osa kunniasta kuulunee sen aikaiselle luottotuottajalle Jimmy Millerille. Yleisilme oli sanoituksissa synkähkö, välillä tarkoituksellisen poleeminen ja uhmakaskin. Musiikillinen viba oli myös tummahko, mutta ajoittain suorastaan letkeä.
Useampi biisi nousi rollariklassikoksi: rokkaava Brown Sugar, riffivetoinen mutta “laylamaisesti” lopussa rönsyilevä Can’t You Hear Me Knocking, sekä kantrisävyiset Wild Horses ja Dead Flowers. Ei sillä tosin heikkoja lenkkejä ollutkaan. Biisit tekivät totutusti kunniaa amerikkalaisille roots-musiikkityyleille, mutta bändi kuulosti kuitenkin itseltään. Jaggerin vokaalityylittelyt Dead Flowersissa olivat tosin vaarassa lipsahtaa tahattoman(?) parodian puolelle. Useat vierailevat soittajat, kuten Billy Preston, Nicky Hopkins, Ian Stewart, Ry Cooder ja Bobby Keys, toivat kappaleisiin lisäsävyjä mm. koskettimilla ja puhaltimilla. Ne oli taitavasti sovitettu tukemaan bändin omaa soundia viemättä siltä liikaa tilaa.
The Doors: L.A. Woman ja Other Voices
Vuonna 1971 The Doorsilta saatiin sekä viimeinen levy Jim Morrisonin kanssa että ensimmäinen ilman häntä. Morrison oli jo melkoisen heikossa jamassa, mutta langennut shamaani ja muu bändi pystyivät vielä kasaamaan yhden erinomaisen albumin, jota monet pitävät heidän parhaanaan. Parin kuukauden päästä levyn ilmestymisestä Morrison kuoli Pariisissa epäselvissä olosuhteissa 27-vuotiaana — kuten Jimi Hendrix, Janis Joplin ja Brian Jones ennen häntä. L.A. Womanista muodostui saman tien tavallaan Morrisonin itse kirjoittama muistokirjoitus.
Doorseilla oli aina vahvaa bluesvaikutetta taustalla, mutta L.A. Womanilla se oli kaikista studiolevyistä eniten framilla. Pelkkää bluesia, varsinkaan perusbluesia, levy ei kuitenkaan ollut. Avainraitoja olivat nimibiisi ja hypnoottinen Riders on the Storm, mutta materiaali oli muutenkin vahvaa. Muita kohokohtia olivat mm. Love Her Madly, The Changeling ja The WASP.
Oli jälkikäteen katsottuna erikoinen veto muilta Doors-jäseniltä, tai ehkä enemmänkin levy-yhtiöltä, julkaista uusi levy Other Voices vain muutama kuukausi Morrisonin kuoleman jälkeen. Biisit oli kirjoitettu siinä toivossa, että hän olisi tullut ne viimeistelmään, mutta kun niin ei käynyt, Manzarek ja Krieger hoitivat laulut. Levyä on varsin mahdotonta kuunnella spekuloimatta, millainen siitä olisi Morrisonin kanssa tullut ja arvioida vain sen omia ansioita. Ilman häntä biisit jäivät väistämättä vajaiksi, vaikka oli niissä hyviäkin elementtejä.
David Bowie: Hunky Dory
Bowie teki yhden lukuisista terävistä käännöksistään ja siirtyi edellisen levyn reippaammasta rocksoundista pianovetoiseen poppiin, folkiin ja jopa alku-uran tyyliä muistuttavaan kabareetyyliseen materiaaliin. Pianoa soitti samoihin aikoihin Yesiin liittynyt kosketinvelho Rick Wakeman. Mick Ronson jatkoi kitaristina, mutta kitara ei ollut levyllä kovinkaan tärkeässä osassa. Sen sijaan Ronson otti enemmän vastuuta sovitusten teosta, erityisesti jousille. Sovitushommista muodostuikin merkittävä osa hänen rooliaan Bowien aisaparina.
Levyn tunnetuin ja kiitetyin viisu oli Life on Mars? ja avausbiisi Changes kuuluu sekin Bowie-klassikoiden pitkälle listalle. Useammalle vaikuttajalle nostettiin hattua: Bob Dylan ja Andy Warhol saivat nimetyt tribuuttibiisit ja levyn ainoa reteämpi rokkipala Queen Bitch pokkasi Lou Reedin suuntaan. Bowien kehittymistä säveltäjänä ja sanoittajana sekä oman tyylin löytymistä kiiteltiin jo aikalaiskritiikeissä. Myöhemmässä perspektiivissä albumi arvotetaan usein vielä korkeammalle ja se on vakiokamaa kaikkien aikojen parhaiden levyjen listauksissa.
Jimi Hendrix: The Cry of Love ja Rainbow Bridge
Hendrixiltä jäi kuollessaan syyskuussa 1970 jälkeen suuri määrä julkaisemattomia studioäänityksiä. Hän oli viettänyt viimeisinä aikoinaan paljon aikaa studiossa jammaillen ja äänittäen eri kokoonpanojen kanssa, varsinkin oman Electric Lady -studion valmistuttua New Yorkissa. Ensimmäiset kaupalliset kokoelmajulkaisut niistä saatiin alle puoli vuotta hänen kuolemansa jälkeen ja sen jälkeen niitä onkin riittänyt eri muodoissa jo yli viisi vuosikymmentä.
On makuasia, pitääkö enemmän näistä ensimmäisistä versioista vai vuoden 1997 First Rays of the New Rising Sunista ja sen jälkeisistä kokoelmista. Mikään niistä ei kuitenkaan ole Hendrixin oma lopullinen näkemys edes yksittäisistä biiseistä saati albumikokonaisuuksista. Osa materiaalista kuulosti varsin valmiilta, mutta emme tiedä, olisiko Jimi itse niitäkään julkaistavaksi kelpuuttanut. Riippumatta siitä ja julkaisijoiden oletetusta tai vahvistetusta ahneudesta, levyistä on Hendrixin faneille merkittävää lisäarvoa, kun hän ehti itse saada valmiiksi niin vähän musiikkia.
Tarkempia tietoja postuumien Hendrix-julkaisujen eri versioista ja niiden eroista on runsaasti saatavilla alkaen Wikipediasta. Häneltä alettiin julkaista myös livelevyjä jo vuonna 1971. Niiden osalta on vielä selkeämpää, että parhaat versiot on julkaistu vasta myöhemmin.
John Lennon: Imagine
Entisten Beatlejen ei ollut kovin helppoa päästä pois vanhan bändin varjosta. George Harrison onnistui siinä hienosti edellisvuoden All Things Must Pass -levyllään ja John Lennonkin varsin hyvin kahdella ensimmäisellä soololevyllään. Samoihin aikoihin hän kuitenkin jatkoi Beatlesien loppuaikoina alkanutta riitelyä McCartneyn kanssa sekä mediassa että sanoitusten kautta. Yleisen mielipiteen perusteella Lennon veti pidemmän korren ainakin musiikin laadun suhteen. Varsin yleinen arvio on sekin, ettei hän tälle tasolle enää itsekään myöhemmin päässyt, mutta ne ovat tietenkin makuasioita.
Tämän toisen levyn nimibiisi on varmasti Lennonin rakastetuin kappale koko soolouralta. Sanoituksissa kehotetaan kuvittelemaan ja tavoittelemaan maailmaa ilman sotia, keinotekoisia rajoja kansojen välillä, uskontoja ja materialismia. Siitä onkin muodostunut jonkinlainen yleismaailmallinen toivon, rauhan ja tasa-arvon hymni.
Varsinkin soundien ja sovitusten osalta albumi poikkesi jonkin verran edellisvuoden debyytistä. Kappaleet esitettiin Phil Spectorin tuotannossa sliipatummassa, mutta edelleen suhteellisen vähäeleisessä muodossa. Pinnan alla lyriikoissa oli puolestaan edelleen hyvinkin väkevää ja poleemista tavaraa. Musatyylillisesti biiseissä oli vaihtelua raskaahkosta rockista balladeihin.
Paul & Linda McCartney: Ram ja Wings: Wild Life
McCartneykin jatkoi soolouraa toisella albumilla Linda-vaimon kanssa, josta tuli Maccan uusi musiikillinenkin partneri pitkäksi aikaa. Linda oli muusikkona kuitenkin amatööri ja hänen mukanaolonsa kirvoitti kritiikkiä. Ensimmäinen levy oli ollut kokonaan itse kotioloissa tehty, mutta Ramille värvättiin mukaan kitaristit David Spinozza ja Hugh McCracken sekä rumpali Denny Seiwell. Äänityksetkin tehtiin kunnon studioissa, mutta tietynlainen kotikutoisuus säilyi.
Albumin materiaali oli hyvin vaihtelevaa, joidenkin mielestä sekavaa. Valtaosin se oli poppimaista, välillä leikittelevää ja suorastaan outoa, välillä ihan kunnon rokkausta. Vaikka levy ei vastannut ainakaan kriitikoiden odotuksiin, Maccan sävellyskyvyt, kekseliäisyys ja melodiantaju tulivat kiistatta esille. Monia levyn sanoituksia pidettiin, osin aiheesta, piikittelynä muita ex-Beatleja kohtaan ja julkinen riitely otti lisää kierroksia.
Ramille ei aikanaan herunut kriitikoilta minkäänlaista ymmärrystä ja se sai ankaran tyrmäyksen vertailussa Lennonin ja Harrisonin julkaisuihin. Levyn arvostus on kuitenkin ajan mittaan noussut kovasti. Nykyään sitä pidetään yhtenä McCartneyn parhaista ja mm. indie pop -tyylin suunnannäyttäjänä.
Ramin jälkeen Paul & Linda päättivät laittaa kasaan pysyvän kokoonpanon, joka olisi oikea bändi eikä vain taustayhtye. Wingsiksi nimettyyn yhtyeeseen otettiin mukaan Ramin rumpali Seiwell sekä Moody Bluesissa soittanut Denny Laine. Materiaalin kirjoittivat kuitenkin edelleen McCartneyt. Wingsien ensilevy Wild Life ei kuulu laadullisesti Maccan tuotannon kärkipäähän ja monet rankkaavat sen aivan hännille. Albumi rykäistiin tarkoituksella kokoon hyvin nopeasti spontaaniutta etsien, ja se kuului sekä hyvällä että huonolla tavalla. Eniten toivomisen varaa oli materiaalin laadussa ja tasaisuudessa. Hämäävää oli sekin, että välillä Paulin laulu kuulosti enemmän Little Richardilta tai Van Morrisonilta kuin hänen omalta totutulta tyyliltään.
George Harrison & Friends: The Concert for Bangladesh
Muista Beatleista Harrisonilta ja Ringolta ei saatu uutta musiikkia, mutta Harrisonin järjestämästä isosta hyväntekeväisyyskonsertista Bangladeshin konfliktin uhrien auttamiseksi julkaistiin kolmen LP:n livetaltiointi. Nimekkäällä esiintyjiälistalla olivat mm. Harrison, Ringo, intialainen sitarin soittaja Ravi Shankar (Norah Jonesin isä), Bob Dylan, Eric Clapton ja Leon Russell. Lennon ja McCartney eivät kumpikaan olleet paikalla.
Konsertti sai tavallaan jatkoa vuonna 2002, kun vuosi Harrisonin kuoleman jälkeen järjestettiin Concert for George -tribuuttitapahtuma, jonka tuotot ohjattiin hänen vuonna 1973 perustamalleen hyväntekeväisyysjärjestölle.
ZZ Top: ZZ Top’s First Album
Teksasin pieni suuri bändi aloitti levytysuransa jo vuonna 1971. Oman tyylin peruspalikat olivat debyytillä hyvinkin kasassa ja hallussa. Pohjimmiltaan sama bluespohjainen boogierock on kantanut läpi uran myöhempien tyylikokeilujenkin aikana. Vaikutteita oli otettu amerikkalaisilta bluesmiehiltä, heidän brittiläisiltä seuraajiltaan, Hendrixiltä, paikallisista teksasilaisperinteistä ja vähän psykedeliastakin, erityisesti myös teksasilaiselta 13th Floor Elevatorsilta.
Koko uran kontekstissa ensialbumi edusti bluesvaikutteisinta laitaa. Biiseistä levyn kohokohta oli Brown Sugar (ei yhteyttä Rollarien samanvuotiseen biisiin). Muillakin raidoilla oli toki komeaa soittoa, varsinkin Gibbonsilta, sekä tunnistettavaa Top-fiilistä ja groovea. Tavallaan levy on aika tasalaatuinen, mutta sävellykset ja levykokonaisuus eivät vielä ihan liittyneet parhaaseen A-ryhmään.
Santana: III
Santanan kolmas albumi jäi alkuperäisen kokoonpanon viimeiseksi, ennen yli 40 vuotta myöhemmin tapahtunutta reunionia. Tyylillisestikin kyseessä oli jonkinlainen ensimmäisen aikakauden päätös, koska seuraavilla levyilla musiikillinen suunta kääntyi selvemmin fuusiojazzin ja latinovaikutteiden suuntaan. Kaupallinen menestys oli sekin parasta ennen vuosituhannen vaihteen uutta tulemista.
Yhtyeeseen liittyi toiseksi kitaristiksi vasta 17-vuotias Neal Schon. Kahden kitaran yhteis- ja kilpasoitto toi soundiin aiempaa enemmän ytyä, Gregg Rolien urut liittyivät kuoroon ja perkussiot olivat totutun runsaita. Everybody’s Everything -biisillä vieraili Tower of Powerin puhallinsektio. Kokonaisuutena levy tuntui aiempaakin intensiivisemmältä. Schon on saavuttanut sittemmin vielä suurempaa mainetta Journey-yhtyeensä pomona, jonka perusti pari vuotta myöhemmin Rolien kanssa.
Janis Joplin: Pearl
Janisin viimeiseksi jäänyt levytys julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Doors-tuottaja Paul A. Rothchild sai aikaan Joplinin aiempia levyjä yhtenäisemmän ja paremmalta kuulostavan äänityksen. Albumi oli kokonaisuutena varmaankin hänen parhaansa. Kappaleiden sovitukset jättivät tarkoituksella enemmän tilaa hänen laululleen ja Janis olikin erinomaisessa vedossa. Kesken jääneistä äänityksistä tuli sekä traaginen että mestarillinen muistokirjoitus uniikille artistille.
Faces: Long Player ja A Nod Is as Good as a Wink… to a Blind Horse
Jeff Beck Groupin ja Small Facesien hiilloksista syntynyt Faces nousi toisella ja kolmannella levyllä kunnolla siivilleen. Sävellykset olivat suurimmaksi osaksi omia ja päteviä niin rokkaavalla bluespohjaisella linjalla kuin balladimaisemmissa paloissa. Paul McCartneyn ensimmäisen soololevyn kokohtabiisistä Maybe I’m Amazed oli Long Playerillä rapsakka liveveto. Tyylivalitsin pysyi suurimman osan aikaa asennossa “good time rock’n’roll”. Levyjä kuunnellessa tulee useasti mieleen tyylillisenä vertailukohtana The Rolling Stones, vaikka mistään kopiosta ei suinkaan ollut kyse. Assosiaatioon varmaan vaikuttaa, että Faces-kitaristi Ronnie Wood on sittemmin soittanut Rollareissa jo 50 vuotta.
Nämä kaksi albumia lienevät Facesien lyhyen taipaleen kohokohta, vaikka koko neljän levyn mittainen tuotanto on laadukasta. Yhtye on aina jäänyt turhankin paljon aikakauden vielä isompien nimien varjoon. Blind Horsen myötä tuli jonkin verran kaupallistakin menestystä, osittain heijastumana Rod Stewartin soololevyn suosiosta. Toisaalta Stewartin menestyksestä omalla nimellään sai alkunsa myös bändin hajoaminen, ja heiltä saatiinkin enää yksi levy pari vuotta myöhemmin.
Rod Stewart: Every Picture Tells a Story
Rod Stewartilla piti kiirettä, kun parin Faces-levyn lisäksi samana vuonna julkaistiin kolmas soololevy. Edeltävät olivat jääneet vähemmälle huomiolle, mutta nyt suosio lähti nousemaan raketin lailla. Musiikillinen tyyli ei hurjasti eronnut Facesista, mutta painopiste oli napsun-pari leppoisammassa ja folkimmassa materiaalissa. Biisit olivat suureksi osaksi lainatavaraa, mutta pätevästi sovitettu, soitettu ja laulettu. Omat sävellykset olivat kyllä yhtä hyviä tai parempia, mm. nimibiisi ja ensimmäinen iso hitti Maggie May.
Aiempien Stewartin soololevyjen tavoin Faces-bändikaverit vierailivat hekin levyllä, suurimmassa roolissa Ronnie Wood ja Ian McLagan. Järjestely oli melko erikoinen: Stewart teki soolouraa osin samalla porukalla kuin bändilevyjä, ja Faces-keikoilla soitettiinkin hänen soolobiisejään. Tämän levyn menestys ja Stewartin pyrkimys omaan tähteyteen bändiin panostamisen sijasta kasvatti jännitteitä muiden Facesien kanssa.
Jeff Beck: Rough and Ready
Rod Stewartin entinen bändipomo kasasi uuden yhtyeen toivuttuaan pitkään varikolla pitäneestä auto-onnettomuudesta. Vokalistiksi valikoitui Bobby Tench, koskettimiin Max Middleton, basistiksi Clive Chaman ja rumpaliksi uransa alkuvaiheessa ollut Cozy Powell (myöhemmin mm. Rainbow, Whitesnake, Black Sabbath).
Beck viilasi musiikillista tyyliäkin uuteen uskoon. Mukaan tuli aimo annos R&B/soul/funk/jazzvaikutteita. Platta oli kuitenkin silti rocklevy, varsinaisen fuusiotajazzin aika tuli hänen urallaan vasta vähän myöhemmin. Soitto oli läpi levyn hienoa ja Middletonkin sai runsaasti tilaa, vaikka päähenkilö oli tietysti Beck. Biisit eivät olleet sävellyksinä klassikkotasoa, vaan enemmänkin raameja runsaalle jamittelulle ja sooloilulle. Tenchin laulutyyli jakoi mielipiteitä.
Musakuvavisa: yritä tunnistaa kansikuvasta, kumpi on Beck ja kumpi Powell.
The Kinks: Percy (soundtrack) ja Muswell Hillbillies
Ensimmäinen Kinksien vuoden 1971 julkaisuista oli soundtrack elokuvaan Percy. Toisin kuin pari vuotta aiemmin Arthurin kanssa, tällä kertaa filmikin tehtiin valmiiksi asti. Kyseessä ei ollut erityisen korkeakulttuurinen teos, vaan genitaaliasioihin keskittyvä komedia. Suurinta osaa bändistä ei koko soundtrack-homma juuri kiinnostanut, mutta Ray Davies panosti siihenkin. Levyllä oli alkuperäisestä käyttötarkoituksestaan johtuen totuttua enemmän instrumentaaleja.
Ehtivät Kinksit samana vuonna kunnollisen studiolevynkin tekoon. Komediasoundtrack olikin ollut outo veto menestyneen Lola-levyn seuraajaksi. Muswell Hillbillies oli musiikillisilta sävyiltään useimpia edeltäjiään letkeämpi ja amerikkalaisempi, selvin kantrivaikutteinkin. Ray Daviesin lyriikat sen sijaan eivät kovin kepoisia olleet. Jonkinlaisena kantavana kaarena sanoituksissa oli työväenluokkaisen elämän ja sen koettelemusten kuvaus.
Elton John: 17-11-70 ja Madman Across the Water
Rakettimies julkaisi sekä edellisenä vuonna radiolähetystä varten äänitetyn livelevyn että neljännen studioalbuminsa. Madman Across the Water vei Eltonia hieman erilaisille vesille. Edellinen studiolevy Tumbleweed Connection oli ollut hyvin americana-henkinen eivätkä ne sävyt olleet kokonaan häipyneet, mutta nyt flirttailtiin jopa progen kanssa. Syvimpään päätyyn ei kuitenkaan kahlattu ja enemmän kuin progea matsku oli vain ylipäätään mahtipontista jousisovituksineen. Avausbiisi Tiny Dancer kuuluu koko uran tunnetuimpiin, mutta levyllä oli monta muutakin hienoa sävellystä.
Kuriositeetti: livelevyllä on eri nimi Yhdysvalloissa, koska siellä päivämäärät kirjoitetaan toisin: 11-17-70. Näiden kahden lisäksi Eltonilta julkaistiin vuonna 1971 myös soundtrack-levy elokuvasta Friends.
Fleetwood Mac: Future Games
Fleetwood Macin viidennellä levyllä Christine McVie oli liittynyt bändin täysjäseneksi (ja mennyt naimisiin John McVien kanssa). Toinen tulija oli amerikkalaiskitaristi Bob Welch. Kyseessä voi laskea olevan yhtyeen kakkosversion, vaikka muutoksia jäsenistössä oli tapahtunut aiemminkin. McVie ja Welch toivat molemmat mukanaan uusia tuulia: yhtyeen tyyli muuttui radikaalisti folkimpaan, popimpaan ja softrockimpaan suuntaan. Alkuaikojen musiikillisten johtohahmojen Peter Greenin ja Jeremy Spencerin tyyleistä ei juuri jäänyt jämiä uuteen soundiin.
Greenin aikaisen Macin faneilla oli muutoksissa sulattelemista. Materiaali oli kuitenkin tasokasta ja sille löytyi uusiakin kannattajia, aluksi enemmän Yhdysvalloista. Christine McVie antoi levyllä ensimmäiset osoitukset oivallisista säveltäjän taidoistaan, jotka tulivat olemaan suuressa roolissa yhtyeen tulevina vuosikymmeninä. Hyviä biisejä saivat aikaan myös Welch ja Danny Kirwan.
Tätä bändin kakkosinkarnaation aikaa jatkui n. viisi vuotta ja sama määrä albumeissa mitattuna. Siitä tuli tavallaan varjoon jäänyt välivaihe, koska sekä edeltävä alkuperäinen kokoonpano että sen jälkeinen yhtyeen kolmas versio ovat selvästi tunnetumpia ja suositumpia.
Väli(kausi)kevennys: suomalainen Sur-rur dokumentoi Macin alkuaikojen lopun ansoikkaasti biisillään Fleetwood Macin villi välikausi. Asiat olivat hyvin hallussa John McVien pingviinikiinnostusta myöten.
Mott the Hoople: Wildlife ja Brain Capers
Laulaja Ian Hunterin ja kitaristi Mick Ralphsin johtama brittibändi julkaisi kolmannen ja neljännen albuminsa. Wildlife oli yritys tehdä jotain hieman erilaista ja kuulosti edellislevyyn verrattuna kovinkin leppoisalta. Kantrivaikutteet tuntuivat olevan suorastaan muodissa brittiyhtyeilläkin, ja luonnistui se Mottiltakin. Vastapainoksi Brain Capersilla nuppeja väännettiin myötäpäivään ja se oli suurelta osin varsin tujua rockia, jossa myös urkuri Verden Allen pääsi välillä revittelemään kunnolla.
Ralphs kantoi kortensa kekoon säveltäjänä ja lauloikin omia biisejään, mutta erityisesti Ian Hunter nosti profiiliaan kehittyvänä biisintekijänä. Omien sanojensa mukaan sillä taidolla hän onkin tehnyt 2020-luvulle kantaneen uran rajallisista laulukyvyistä huolimatta. Bändin ura polki hyvistä levyistä huolimatta paikallaan, mutta siihen oli tulossa pian muutos, kun David Bowie ojensi auttavan kätensä.
Kirjoitushetkellä yhtyeen neljästä ensimmäisestä levystä ei ole virallisia Spotify- ja Youtube-julkaisuja saatavilla ainakaan Suomessa.
Traffic: The Low Spark of High Heeled Boys
Brittibändi oli uransa toisen vaiheen huippukohdassa. Takana olivat lyhytaikainen hajoaminen ja Steve Winwoodin Blind Faith -seikkailu. Kitaristi Dave Mason ei ollut uudelleen kasattuun bändiin palannut, joten Winwoodin rooli oli uran alkuvaihetta suurempi. Varsinkin Jim Capaldilta tuli kuitenkin tukea biisintekoon, eikä levy ollut bändinimellä markkinoitu Winwoodin soololevy, toisin kuin edeltäjä John Barleycorn Must Die oli ainakin osin ollut.
Sen sijaan albumin voi väittää olleen Trafficin viimeinen erinomainen julkaisu, vaikka sen jälkeen vielä muutama levy saatiin. Kokokohta oli lähes 12-minuuttinen nimibiisi, mutta muutenkin materiaalissa riitti leveyttä ja tasoa. Tyylillinen skaala oli totutun laaja ja levyllä kuultiin mm. progehtavaa kamaa, jytäisää rockia, akustisvoittoisia paloja sekä piipahduksia jazzin rajamailla.
Humble Pie: Rock On ja Performance: Rockin’ the Fillmore
Steve Marriottin ja Peter Framptonin johtamalta bändiltä saatiin neljäs studiolevy sekä tuplalive. Studioalbumi jatkoi tutuksi tulleella blues- ja soulpohjaisella rocktyylillä. Frampton ja Marriott jakoivat vastuuta niin sävellyksissä, laulussa kuin kitaroinnissakin. Melko epätyypillisesti suurinta osaa biiseistä oli jo soitettu livenä ennen studioon menoa.
New Yorkin Fillmore Eastissa äänitetty livelevy jäi viimeiseksi Framptonin julkaisuksi bändin kanssa. Hän suuntasi soolouralle, kun ristiriidat tai vähintään eroavaisuudet suunnitelmissa olivat kasvaneet Marriottin kanssa liian suuriksi. Jäähyväisalbumi oli ihan oiva dokumentaatio bändin livemeiningistä ja kuinka hyvin miesten erilaiset tyylit toimivat yhteen konserttitilanteessa. Yhden LP-puoliskon vei kokonaan yli 20-minuuttinen tulkinta Dr. Johnin I Walk on Gilded Splintersistä. Vähän voi ihmetellä, että materiaaliksi valikoitui muutenkin pitkälti covereita, vaikka omaakin materiaalia oli jo runsaasti. Sille ajalle tyypillisesti levy oli koostettu neljän eri keikan äänityksistä. Nykyajalle tyypillisesti kaikki ne setit on myöhemmin julkaistu kokoelmaboksina.
The Beach Boys: Surf’s Up
Beach Boys oli saavuttanut suurimman menestyksensä 60-luvun puolella, mutta heiltä saatiin vielä yksi taiteellinen ja kaupallinen piikki. Bändi oli julkaissut välissäkin koko ajan uutta materiaalia — tämä oli jo 17. studioalbumi. Sekä menestys että relevanssi muuttuvassa pop/rock-kentässä olivat kuitenkin olleet laskusuunnassa vuonna 1966 pankin räjäyttäneen Pet Soundsin jälkeen.
Ei yhtye tälläkään levyllä noussut takaisin ihan kirkkaimpiin valoihin, mutta albumi upposi sekä kriitikoihin että yleisöön. Levyllä oli biisejä monelta eri tekijältä ja Brian Wilson ollessa aika heikossa jamassa hänen roolinsa oli aiempaa pienempi. Hänen sävellyksensä kuuluivat silti levyn parhaimmistoon, joskin osa niistä oli vuosia vanhoja ja peräisin mm. kuuluisista kesken jääneistä Smile-sessioista. Laajemmalle levinnyt vastuu toi kuitenkin osaltaan levyyn vaihtelevuutta ja mukana oli esim. rapsakka Riot in Cell Block Number 9 -rokkiklassikon versiointi nimellä Student Demonstration Time.
Van Morrison: Tupelo Honey
Tuottelias Morrison jatkoi laadukkaiden levyjen julkaisemista, vaikka Tupelo Honey ei noussut ihan yhtä korkeisiin sfääreihin kuin parhaat aiemmat albumit. Tyylin pohjana säilyi tuttu R&B/soul-sävyinen rock. Morrison asui jo Yhdysvalloissa ja alkuperäinen tarkoitus oli ollut tehdä kokonaan kantrilevy. Ihan sellaista siitä ei lopulta tullut, mutta vaikutusta kuului monella biisillä. Kokokohdat olivat Wild Night ja nimibiisi. Lyriikoista erottuivat selkeinä teemoina vaimolle kirjoitetut rakkauslaulut ja rauhallisen maalaiselämän ylistys.
Levyyn liittyvä sivujuonne oli, että sillä soitti studiomuusikkona Ronnie Montrose, jonka kitarointi olikin yksi platan vahvuuksista. Hänestä tuli yksi amerikkalaisen hard rockin pioneereista, ja pari vuotta myöhemmin perustetun Montrose-yhtyeen alkuvaiheissa olivat mukana myös Tupelo Honeyn basisti Bill Church ja tuottaja Ted Templeman.
Levystä ei ole virallista julkaisua Spotifyssä eikä Youtubessa.
Taste: Live Taste ja Live at the Isle of Wight
Rory Gallagher: Rory Gallagher ja Deuce
Rorya saatiin vuonna 1971 tuutin täydeltä. Jo pakettiin pistetyn Tasten jälkihöyryinä julkaistiin vielä pari livelevyä, molemmat äänitetty vuonna 1970. Kuriositeetti: Live Taste äänitettiin Montreuxin kasinolla pari kuukautta ennen tulipaloa, joka tuli ikuistetuksi Deep Purplen Smoke on the Waterin lyriikoihin. Taste oli tyyppiesimerkki bändistä, jonka livealbumit kannattaa ehdottomasti tsekata studiolevyjen lisäksi. Isle of Wightin keikasta on kokonainen versio vuoden 2015 julkaisulla What’s Going On: Live at the Isle of Wight, saatavilla myös videona.
Lisäksi Rory julkaisi puolen vuoden välein kaksi ensimmäistä soololevyään. Niiden materiaali ei tyylillisesti eronnut Tasten musasta mitenkään radikaalisti. Rory jatkoi sekä kitarassa että laulussa, mutta oli vielä yksiselitteisemmin bändin pomo. Muoto oli edelleen voimatrio ja biisitkin pitkälti perinteeseen pohjautuvalla blueslinjalla. Rory ei kuitenkaan ollut yhden tempun taikuri, vaan soolomatsku oli jopa yllättävän vaihtelevaa. Mukana oli paitsi sähköistä, akustista ja pianobluesia, myös mm. brittifolkvaikutteista kamaa ja kevyesti jatsahtavaa fiilistelyä. Tyylitaju ei pettänyt missään kohdassa, mutta kaikki biisit eivät sävellyksinä olleet ihan timanttisia.
James Gang: Thirds ja Live in Concert
James Gang julkaisi viimeiset levynsä kitaristilaulaja Joe Walshin kanssa, joka siirtyi soolouran kautta Eaglesiin. Kolmannen studiolevyn materiaali vaihteli hyvinkin räväkästä rockista (erityisesti avausbiisi Walk Away) kantrifiilistelyyn. Walshin aina ilmeikäs ja tyylitajuinen kitarointi oli kiistatta bändin valttikortti, mutta laulu- ja sävellysvastuut jaettiin kaikkien jäsenten kesken. Se näkyi paitsi materiaalin monimuotoisuutena myös laadullisena epätasaisuutena. Livelevyllä Walshin rooli bändin pääjehuna vain korostui, mikä alleviivasi hänen tarvettaan maisemanvaihdokseen.
Free: Live!
Paul Rodgersin, Paul Kossoffin, Andy Fraserin ja Simon Kirken livemeiningistä saatiin dokumentti. Kannattihan se dokumentoida, erityisesti ongelmaisen mutta vielä hyvässä soittokunnossa olleen Kossoffin kitarointi, ja oli muukin bändi mainiossa vedossa. Free oli ehtinyt juuri hajota pari kuukautta ennen levyn julkaisua, sillä kertaa vielä tilapäisesti.
Albumin materiaali oli kasailtu usealta vuoden 1970 keikkaäänitykseltä. Bändi ei juuri rönsyillyt livenäkään, toisin kuin monet kollegat, vaan biisit vedettiin pääosin yhtä ytimekkäinä versioina kuin studiolevyillä. Oikeastaan olisi voinut toivoakin vähän lisää irrottelua, kun kykyä siihen olisi ollut. Albumista on nykyään saatavilla laajennettu uusintajulkaisu, jolla on melkein tuplasti kestoa alkuperäiseen verrattuna.
The Sweet: Funny How Sweet Co-Co Can Be
Glampurkkarokkarien eka pääsi jopa Suomen listaykköseksi maaliskuussa 1972. Bändi poikkesi oleellisesti useimmista ajan rockbändeistä siinä, että muusikot eivät itse kirjoittaneet suurinta osaa omasta materiaalistaan, vaan sen tuotti pääosin lauluntekijäkaksikko Mike Chapman & Nicky Chinn. Ilmeisesti alkupään levytyksillä bändiläiset eivät päässeet studiossa soittamaankaan, vaan studiomuusikot hoitivat sen puolen. Se oli ollut 60-luvulla tavanomainen tapa isoillakin nimillä, mutta tässä vaiheessa jo rokkibändien kohdalla harvinaisempaa.
Kyse oli kaikkineen puhtaammasta kaupallisen menestyksen tavoittelusta kuin taiteellisesti omaehtoisemmilla tekijöillä. Jaottelu ei toki ole mustavalkoinen, eivät muutkaan yleensä olleet suosiolle ja rahalle allergisia (paitsi Peter Green). Yhtyeen musiikillinen tyyli alkoi hyvin poppina, mutta liikkui kohti jytäisämpää rokkisoundia. Albumi on paikoin hyvinkin viihdyttävä, varsinkin kun myöhemmillä julkaisuilla on bonuksena alkuperäiseltä LP:ltä puuttuneita sinkkuja. Toisaalta turhan suuri osa biiseistä oli selkeää täytematskua.
REO Speedwagon: REO Speedwagon
1980-luvulla areenaluokkaan noussut amerikkalaisbändi aloitti uransa. Tämä varhainen hard rock -materiaali voi monen korvaa miellyttää enemmänkin kuin kasarityyli. Biisintekotaito ei ollut vielä hioutunut huippuunsa, mutta meno oli viihdyttävää, vaihtelevaa ja energisesti rullaavaa, kevyellä progehäröilyllä maustettuna. Ei voimaballadeja.
Ten Years After: A Space in Time
Kitaristilaulaja Alvin Leen johtama brittibluesyhtye oli ehtinyt jo kuudenteen levyynsä. Siitä tuli bändin parhaiten kaupallisesti menestynyt LP hittisinkku I’d Love to Change the Worldin vetoavulla. Musiikillisena pohjana säilyi psykedeliasävytteinen bluesrock, mutta akustista materiaalia oli mukana selvästi aiempaa enemmän ja olipa yhdellä biisillä jousisektiokin. Psykedeliamaisia rönsyilyjä oli biiseistä vähän karsittu ja yleisilme oli aiempaa tiiviimpi. Ehti yhdeksi aikansa vikkeläsormisimmista kitaristeista noteerattu Lee silti revitelläkin, mm. heti avausbiisillä One of These Days oli kosolti sooloilua.
The Groundhogs: Split
Kitaristilaulaja Tony McPheen johtama brittitrio julkaisi neljännen levynsä. Bändi oli alkanut laajentaa perusbluesiaan kokeellisilla psykedelian/progen tapaisilla elementeillä. Heidän tapauksessaan se ei kuitenkaan tarkoittanut soundin keventämistä tai siistiytymistä ja tarkempaa soittoa. Päinvastion: meininki oli raskasta, intensiivistä, enemmänkin garage/punkmaista kuin progeilua. Albumi voi olla Groundhogsien tuotannon huippukohta, mutta muutkin kannattaa tsekata. LP:n kakkospuolen avaavasta Cherry Redistä muodostui bändin tunnetuin biisi.
Zephyr: Going Back to Colorado
Tommy Bolin, myöhemmin tuttu James Gangin, Billy Cobhamin ja Deep Purplen kitaristina, teki maineensa alun perin Zephyrissä. Laulaja Candy Givens kulki Janis Joplinin jalajälkiä vähän pienemmän koon kengillä. Yhtyeen toinen levy kuulosti paikoin ihan hyvältä, mutta muu bändi ja biisimateriaali eivät olleet samalla tasolla ja kehityskäyrällä nuoren kitarasankarin kanssa, ja hän lähtikin tämän levyn jälkeen omille teilleen.
J. Geils Band: The Morning After
Kitaristin nimeä kantava amerikkalaisbändi toisella levyllään. Jutun juoni oli rivakka rock’n’roll, jonka juuret olivat bluesissa, mutta musassa kuului paljon myös R&B- ja soulvaikutteita. Kitaran ohella sooloinstrumentteina olivat myös huuliharppu ja koskettimet. J. Geils Band tunnettiin erityisesti energisistä live-esiintymisistä, mutta fiilis välittyi studioäänityksilläkin. Seuraavana julkaisuvuorossa olikin livelevy. Kuriositeetti: kitaristi Geils ei juuri osallistunut sävellyshommiin, vaan siitä vastasivat enimmäkseen laulaja Peter Wolf ja kosketinsoittaja Seth Justman.
Quicksilver Messenger Service: Quicksilver
Sanfranciscolaisbändin kuudes levy. Rakkauden kesä ja psykedelian kulta-aika olivat jo takana, zeitgeistin muutoksella mitattuna vielä kauempana kuin kalenterin näyttämä neljä vuotta. QMS jaksoi silti jatkaa psykedeelisen happo- ja folkrockin parissa uudistuneella miehistöllä ja varsin mukavin tuloksin.
April Wine: April Wine
Kotimaassaan Kanadassa läpi vuosikymmenten suositun bändin perustivat kitaristi-laulaja Myles Goodwyn sekä kolme Henmania (veljekset + serkku). Yhtyeen hard rock -tyyli, samoin kuin biisintekotaito, kasvoivat kunnolla mittaansa vasta 1970-luvun edetessä ja miehistönvaihdosten myötä. Tässä vaiheessa materiaali oli vielä iloinen sekamelska hard rockia, psykedeelistä kevytprogeilua, folkkailua ja muuta sekalaista. Levyn parhaat raidat olivat Goodwynin kynäilemät hard rock -rallit Fast Train ja Listen Mister, mutta tarjosi albumi muutakin mukavaa kuunneltavaa.
Fanny: Charity Ball
Pioneerirokkarien toinen levy tarjoili hieman debyyttiä laajempaa tyylikirjoa. Kokemusta oli enemmän ja biisit olivat vähintään yhtä hyviä. Nimibiisi menestyi kohtuullisesti sinkkunakin. Ladun auraaminen naisille rockbändissä muissakin rooleissa kuin laulajana ei ollut helppoa hommaa, mutta komea ura siitä Fannyn toimesta syntyi. Hommaa ei ainakaan helpottanut sekään, että Millingtonin sisarukset olivat puoliksi filippiiniläisiä. Bändistä tehdylle dokumentille Fanny: The Right to Rock (2021) vahva suositus.
Todd Rundgren: Runt. The Ballad of Todd Rundgren
Toddin toinen levy julkaistiin debyytin tavoin aluksi Runt-bändin nimissä, mutta sooloprojekti oli kyseessä: mies kirjoitti itse kaiken materiaalin, sovitti ja tuotti levyn, lauloi biisit ja soitti kaikki kitarat ja koskettimet. Entisen bändin Nazzin reippaamman rock-otteen ja ekan soololevyn laajan tyylikirjon sijaan muodoksi valikoitui pääosin soft rock. Piano ja koskettimet olivat yleensä kitaraa isommassa roolissa, mutta oli rokassa yksi tujumpikin rock-sattuma, Parole. Ehkä kahteentoista biisiin olisi mahtunut pari muutakin rivakampaa raitaa tai muuta soundillista vaihtelua. Joka tapauksessa Rundgren osoitti olevansa biisinkirjoittajana ja sovittajana mestariluokkaa.
Badfinger: Straight Up
Todd Rundgren puuhasi myös tuottajana walesilaisbändi Badfingerin kolmoslevyllä, kun homman aloittanut George Harrison keskittyi hyväntekeväisyyskonserttiinsa. Bändillä oli historiaa kaikkien Beatlejen kanssa ja heidät oli kiinnitettykin Beatlesien omalle Apple-levymerkille.
Badfingerillä oli tekemisessään laatua mukana omastakin puolesta, ei vain nimekkäitä kavereita. Aikalaiskriitikot kyllä valittivatkin liian vahvasta Beatles-yhteydestä. Kaiketi jatkuva vertailu ärsyttikin bändiä, mutta oli sille perusteensa. Myöhemmästä perspektiivistä levy arvioidaan usein heidän parhaakseen ja power pop -klassikoksi.
Badfinger olikin power pop -tyylilajin tyylipuhtaimpia edustajia. Sillä tarkoitetaan lähinnä juuri 60-lukulaiseen tyyliin (Beatles, Beach Boys, The Who) pohjautuvaa kitaravetoista, energistä rockia, jossa on vahvoja melodioita ja tarttuvia koukkuja. Ilmeisesti termiä käyttikin ensimmäisenä Townshend itse kuvaillessaan The Who:n tyyliä.
Man: Man ja Do You Like It Here Now, Are You Settling?
Walesilaisbändin kolmas ja neljäs levy sopisivat useankin eri otsikon alle. Tarjolla oli raskaahkoa rockia ja proge/psykedelia/space rock -henkistä improvisaatiojamittelua pitkän kaavan mukaan. Sekä tietysti niitä kantrityylittelyjä, joita tuntui löytyvän joka toiselta tuon vuoden rocklevyltä. Man-levyllä lyhyemmät biisit toimivat hyvin, pitkien jamihaahuilupätkien osumaprosentti oli heikompi. Do You Like It Here… oli paljon nopeammin tehty ja osin vasta studiossa sävelletty, mikä kuului paikoin lopputuloksessa. Muutama oikein oivallinen biisi sillä silti oli, kuten avauslyönti Angel Easy, mutta jotkin jamit venyivät taas turhan pitkiksi.
Stoneground: Stoneground
Amerikkalaisbändin debyytillä huomiota herättävin piirre oli, että äänessä oli seitsemän eri vokalistia. Raikasta monipuolisuutta vai sekavaa sillisalaattia? Musa oli varsin toimivaa rentoa bluesvaikutteista kalifornian-rokkia, lisämausteina mm. kantri- ja gospelviboja. Samana vuonna yhtyeeltä julkaistiin myös pääosin livevedoista koostunut tupla Family Album.
Stray: Suicide
Englantilaista raskasta bluesrockia. Ei millään muotoa tasapaksua jyräystä, vaan biiseihin löytyi runsaasti kiintoisia vivahteita. Raskaimmillaan täyttä heviä, rönsyilevimmillään varsin progea, kaikenlaista siltä väliltä ja vierestä. Kaikki ei osunut, mutta usein osuikin oikein komeasti.
Lähteitä
Osittainen lista, monia muitakin käytetty vähintään taustatietoina.
- Classic Rock -lehti, lukuisia numeroita eri vuosilta. Muitakin musiikkilehtiä.
- Louder (Classic Rock, Metal Hammer, Prog)
- Allmusic
- Discogs
- Album of the Year
- Rolling Stone: The 500 Greatest Songs of All Time
- Rolling Stone: The 500 Greatest Albums of All Time
- Rock Music Timeline
- Acclaimed Music Top Albums of 1970
- Prog Archives
- Pitchfork
- Wikipedia (eng), Wikipedia (fi)
Kerro mielipiteesi!