Juttusarjan kaikki osat 1965-1971
Vuoden 1971 rocklevyjen esittelyn kolmososassa on tarjolla lähinnä amerikkalaisiin perinnemusatyyleihin perustuvaa tavaraa: southern rockia sekä muuta roots rockia ja americanaa blues/kantri/folk-vivahtein, pääosin folkpohjalta ponnistaneita laulaja-lauluntekijöitä ja vähän eksentrisempääkin kamaa. Niin amerikkalaisilla kuin brittiläisilläkin folkkareilla oli rockin osuus musassa välillä pieni, mutta pidetään seinät sen suhteen leveällä. Eri tyylisuuntien ristiinpölytys oli runsasta, vaikutteita otettiin ja levyillä vierailtiin puolin ja toisin kuvitteellisista genrerajoista piittaamatta.
Vuodelta jää seuraavaan/seuraaviin osiin vielä ainakin melkoinen kasa progea, fuusiota ja suomalaisia rocklevyjä, plus muiden musatyylien parhaimmisto.
Sisällysluettelo (klikkaa auki)
The Allman Brothers Band: At Fillmore East
Allmanin veljesten & kumppanien New Yorkin Fillmore Eastissa äänitettyä liveä pidetään yleisesti paitsi heidän parhaana julkaisunaan myös kaikkien aikojen parhaana southern rock -levynä, jopa kovimpana livelevynä ikinä. Mielipidehommia, mutta superlatiivit ovat ihan perusteltuja.
Kuten tuon ajan livelevyille oli tyypillistä, materiaali oli koottu kasaan useammalta eri keikalta. Samoin on tyypillistä, että myöhemmillä julkaisuilla niistä on saatu laajempia versioita. Tämänkin levyn tapauksessa sellaisia on useita, mm. The 1971 Fillmore East Recordings -boksilla on kaikki neljä keikkaa kokonaan. Levy saavutti kuitenkin klassikkoasemansa alkuperäisessä muodossaan ja oli bändin (tuottaja Tom Dowdin kanssa) sellaiseksi suunnittelema, joten se on vähintään erinomainen aloituspiste. Tupla-LP:nä se ei myöskään ollut yhtä tynkä kuin jotkin muut ajan livealbumit.
Allmanien alku-uran legendaa kasvattaa kärkijätkä Duane Allmanin kuolema lokakuussa 1971 vain 24-vuotiaana moottoripyöräonnettomuudessa. Aikanaan häneltä ehdittiin saada vain kourallinen levytyksiä, myöhemmin liveäänityksiä on tullut lisää saataville. Duanen vaikutus slidekitarointiin on aikaisesta poismenosta huolimatta rockhistorian suurin, ja hän on edelleen mittatikku kaikille muille. Hämmästyttävä fakta: hän oli opetellut soittamaan slideä vasta vuonna 1968. Toki muitakin kovia sliden soittajia on ollut ja on yhä. Allman Bros -rumpali Butch Trucksin poika Derek Trucks kuuluu nykyään arvostetuimpiin.
Black Oak Arkansas: Black Oak Arkansas
Kotipaikkakunnastaan nimensä ottanut etelän yhtye teki ehtaa rokkia, vaikka selviä kantrivivahteitakin kuului, jopa banjoa. Bändissä oli peräti kolme kitaristia, jota hyödynnettiin varsin taitavasti. Konseptia käyttivät vähän myöhemmin menestyksekkäästi myös mm. Lynyrd Skynyrd ja Molly Hatchet. Kantrihtavan leppoisamman kaman lisäksi bändi näytti, että myös boogie ja raskaampi riffirock taittuivat komeasti.
Jim “Dandy” Mangrumin raspiset murinavokaalit tuovat parhaimmillaan mieleen esim. Captain Beefheartin ja Howlin’ Wolfin, mutta välillä käyvät rasittaviksi. Kuriositeetti: bongaa pyykkilauta.
Wet Willie: Wet Willie
Toinen varhainen southern rock -bändi, kotoisin Alabamasta. Wet Williessä oli vain yksi kitaristi, mutta mukana oli kuitenkin kosketinsoittimia ja vokalisti Jimmy Hallin soittama huuliharppu (ja vähän saksofonia). Bluespohjainen etelän groove oli homman nimi. Toisin kuin monilla southern rockareilla, kantria ei juuri kuulunut soundissa, vaan mausteet olivat R&B/soul/funk-hyllystä. Soitto kulkee ja varsinkin groovaa levyllä hienosti. Biisimateriaali ei kokonaisuutena nouse ihan samalle tasolle, mutta on levyllä muutama tosi komea raita.
Jimmy Hall sai myöhemmin pienimuotoista soolomenestystä ja lauloi myös Jeff Beckin kanssa.
Little Feat: Little Feat
Eka levy kitaristi-laulaja Lowell Georgen johtamalta losangelesilaiselta roots rock -yhtyeeltä. Bändin tyyli asettui uran alkuvaiheessa jonnekin kalifornialaisten kantrirokkareiden lähimaastoon, mutta oli selkeän omaleimainen. Bändi oli monia kollegoitaan rosoisempi ja kuulosti enemmän Rollareilta tai Captain Beefheartilta kuin Byrdseiltä. George ja basisti Roy Estrada olivat soittaneet tovin Zappan Mothers of Inventionissa ja jotain asennetta oli Frankiltakin tarttunut matkaan. Ilmeisesti Zappa myös avitti levytyssopimuksen saamisessa.
Little Featin merkittävä soundillinen erottava tekijä peruskantrirockiin verrattuna oli runsas rouheamman slidekitaran, mutta ei juurikaan kantrimaisen pedal steelin, käyttö. Levylle osan slideistä soitti Ry Cooder, kun George oli telonut kättään, mutta hän kuului itsekin slidekitaroinnin ykkösketjuun.
Suurin osa materiaalista oli omaa tuotantoa, mutta Howlin’ Wolfia versioitiin komeasti. Biiseissä oli rosoisemman rokkauksen kontrastina myös kauniita pianoballadeja. Willin’ muodostui yhdeksi bändin käyntikorttibiiseistä kakkoslevylle uudelleen äänitettynä versiona, mikä oli hieman outo veto, mutta liittyi edellä mainittuun: George halusi levyttää kokonaan itse soittamansa version.
The Band: Cahoots
Americanan ykkösnimeltä tuli julki neljäs levy. The Bandin sisäinen turbulenssi oli kovasti lisääntymään päin, johtuen mm. egojen törmäyksistä ja useiden jäsenten päihdeongelmien pahenemisesta, mutta myös ulkoisista paineista. Levy oli jo lähtökohdiltaan erikoinen, kun sitä ei varsinaisesti ollut suunniteltu tehtäväksi, mutta managerin uusi studio piti saada koeponnistettua.
Olivat syyt mitkä hyvänsä, albumi ei noussut edeltäjiensä tasolle. Epätasaisuudesta huolimatta sillä oli oikein hyviäkin hetkiä, esim. avausbiisi Life Is a Carnival. Ei biiseissä muutenkaan ollut mitään isoa vikaa ja soitto sujui, mutta jotakin puuttui. Yhtä Dylanin kynäilemää lukuunottamatta kaikki materiaali oli taas kitaristi Robbie Robertsonin tekoa, mikä kiristi varsinkin hänen ja rumpali Levon Helmin välejä. Van Morrison vieraili laulamassa yhdellä biisillä.
Vuoden 2021 50-vuotisjulkaisu poikkesi normikaavasta. Tyypillisen kevyen pintakiillotuksen sijaan sillä oli albumista Robertsonin & co. kokonaan uudelleen miksaama versio, jolla biisejä oli laitettu uuteen uskoon jättämällä paikoin joitakin instrumenttiraitoja kokonaan poiskin. Kertoo siitä, ettei Robbie itsekään ollut alkuperäiseen kovin tyytyväinen. Ks. jälkimmäiset yllä olevista Spotify- ja Youtube-linkeistä. Pitää remiksauksesta tai ei, ainakin se on useimpia uusintajulkaisuja kiinnostavampi.
Crazy Horse: Crazy Horse
Crazy Horse tunnetaan parhaiten yli 50 vuotta kestäneestä yhteistyöstään Neil Youngin kanssa, vaikka Young on aina tehnyt muitakin levyjä. Vastaavasti yhtyekin on levyttänyt ilman häntä ja tämä oli ensimmäinen oma albumi. Tyylikirjo oli laajahko, rockia niin kantri-, folk- kuin bluespohjalta. Bändin yhteensoitto toimi erittäin komeasti ja biisitkin olivat hyviä.
Debyytti jäi myös ainoaksi bändilevyksi kitaristilaulaja Danny Whittenin kanssa. Hän kuoli seuraavana vuonna ja liittyi pitkään listaan rockelämän varjopuolen liian aikaisin viemiä. Toisena kitaristina bändissä oli nuori Nils Lofgren. Muun kokoonpanon muodostivat sessioveteraani Jack Nitzsche pianossa, basisti Billy Talbot ja rumpali Ralph Molina. Ry Cooder vieraili soittamassa slideä usealla biisillä, lähinnä paikkaamassa jo heikossa kuosissa ollutta Whitteniä.
Grin: Grin
Crazy Horsessa ja Neil Youngin kanssa soittanut parikymppinen kitaristi-laulaja Nils Lofgren perusti omankin yhtyeen. Tyyliskaala oli odotetusti varsin samanlainen: herkistä folkballadeista räväkkään rock-meininkiin. Tuossa vaiheessa tiivistä keskinäistä yhteistyötä osoitti sekin, että Young, Danny Whitten ja Ralph Molina vierailivat parilla biisillä taustalaulussa.
Musa oli ihan laadukasta, mutta ei kuitenkaan erottunut tarpeeksi edukseen sen aikaisesta massasta. Lofgren yritti saada Grinin uraa lentoon vielä kolmen albumin verran, mutta kun ei onnistunut, keskittyi soolouraan. Nykyään hänet tunnetaan parhaiten myöhemmästä jäsenyydestään Bruce Springsteenin E Street Bandissa, mutta soololevyjäkin on julkaistu melkoinen kasa viimeisen 50 vuoden aikana.
Johnny Winter: Live Johnny Winter And
Puhdasveristä bluesrockia väliin. Livemeininki on parasta Johnny Winteriä ja nykyään livelevyjä onkin saatavilla kasapäin eri aikakausilta, mm. virallinen Live Bootleg Series -sarja. Tämä klassikko kuuluu silti ensimmäisenä tsekattavien listalle. Bändissä oli toisena kitaristina Rick Derringer (1947-2025), joka oli itsekin todella kova soittaja. Johnnyn oman jälkikäteismielipiteen mukaan miehet olivat levyllä turhan paljon toistensa tiellä, mutta ei se levyä kuunnellessa häirinnyt yhtään. Materiaali koostui pääosin covereista (Rollarit, Chuck Berry, Jerry Lee Lewis jne) ja omia biisejä oli mukana vain Mean Town Blues. Vaan eipä sekään haitannut, touhu oli joka tapauksessa raakaa ja energistä eli täysin ravintosuositusten mukaista rokkenrollia.
Lokakuun 2025 lopulla julkaistava Live at the Fillmore East, 1970 -albumi on koostettu toiselta And Liven lähteenä olleista keikoista. Sillä on pari samaa raitaa plus viisi muuta aiemmin julkaisematonta biisiä, mm. Derringerin säveltämä ja myöhemmin soolona levyttämä klassikko Rock and Roll, Hoochie Koo.
Johnny Winteristä on julkaistu pidempi artikkeli Nauhalaisessa muutama vuosi sitten:Johnny Winter, kitaralegendan muotokuva.
Edgar Winter: Edgar Winter’s White Trash
Pianisti Edgar Winter, Johnnyn nuorempi veli, julkaisi toisen levynsä uuden White Trash -ryhmän kanssa. Siinä missä isoveli oli puhdasverinen bluesrokkari, Edgarin musa oli tyylillisesti monimuotoisempaa. White Trashin rockia sävyttivät bluesin lisäksi R&B-, funk- ja gospelvaikutteet, vähän jazzkin. Homma groovasi ja rockasi komeasti.
Instrumenteista Edgarin oma piano oli luonnollisesti keskeisessä roolissa, mutta isossa bändissä oli mukana myös paljon puhaltimia ja jousia, joista varsinkin torvisektio paikoin dominoi levyn soundia. Kitara oli levyllä enemmänkin tausta- ja rytmi-instrumentti, mutta parit soolot kuultiin levyn tuottaneelta Rick Derringeriltä ja velipoika Johnnyltä. Lauluvastuut jaettiin Edgarin ja saksofonisti Jerry Lacroix’n kesken. Suhteellisen laajasta tyylikirjosta ja soittajien lukumäärästä huolimatta levy kuulosti kuitenkin varsin yhtenäiseltä.
Tony Joe White: Tony Joe White
Suorokkarin neljäs levy oli yksi hänen parhaitaan. Itsensä “swamp foxiksi” nimennyt White soitti soulahtavaa perusrockia, jonka tyylin ja soundin selvä vertailukohta oli Creedence Clearwater Revival. Siinä missä CCR oli Kaliforniasta ja vain lauloi bayousta, White oli Louisianasta kotoisinkin. Sinänsä moisella autenttisuusvertailulla ei ole mitään merkitystä. Kumpikaan ei ollut toisen kopio, molemmat vain ammensivat osin samoista lähteistä.
Memphisissä äänitetyllä levyllä oli parilla biisillä mukana kaupungin soulista tunnetun Stax-levymerkin Memphis Horns -torvisektio, joka korosti Whitenkin musan soul-elementtejä. Balladityyppisemmissä biiseissä, joita albumilla on rehvakkaamman rokkauksen vastapainona, kuullaan paikoin jousiakin. Levyn tuotti britti Peter Asher, joka oli juuri tehnyt itselleen nimeä James Taylorin läpimurtolevyjen tuottajana.
J.J. Cale: Naturally
Oklahoman miehen debyyttialbumin historia oli varsin erikoinen. Cale oli jo yli kolmekymppinen, mutta ura artistina ei ollut lähtenyt lainkaan käyntiin. Täyskäännös tapahtui, kun Eric Clapton oli kuullut Calen ainoan sinkun ja julkaisi coverin B-puolesta After Midnight vuonna 1970. Paitsi tarpeeseen tulleita rojaltidollareita, se toi Calelle myös mahdollisuuden tehdä ensimmäinen kokonainen levynsä.
Kannatti tehdä. Albumista tuli vallan erinomainen tee-se-itse-tyylisestä tuotannosta (mm. parilla biisillä varhainen rumpukone, kun ei ollut varaa soittajaan) huolimatta. Osa biiseistä sai suosiota Calen omina sinkkuina, kuten Crazy Mama ja oma uusioversio After Midnightista. Monet päätyivät myöhemmin muidenkin levyttämiksi, kuten Call Me the Breeze Lynyrd Skynyrdin tokalle levylle.
Albumin biisit olivat peräisin pitkältä ajalta ennen levyttämään pääsyä, eikä niitä ollut tarkoitettu albumikokonaisuudeksi. Siitä huolimatta Calen vahva oma ääni ja tyyli kantoivat läpi koko levyn. Hänen persoonallista meininkiään on aika vaikeaa kiteyttää sanoiksi, mutta yritetään: rennonletkeä minimalismi sekä bluesin, kantrin ja muiden roots-lajikkeiden omaperäinen yhdisteleminen.
The Doobie Brothers: The Doobie Brothers
Kalifornian tunnetuimpiin kuuluvien kantrirokkarien debyytti oli vielä vähän oman tyylin hakemista. Levy jakautui karkeasti ottaen kahden tyylisiin biiseihin: Tom Johnstonin kynäilemät olivat rockimmasta päästä, kun taas Patrick Simmons kirjoitti balladimaisempaa matskua. Bändin uralla on tyylien vaihtuessakin yksi pysyvä tunnuspiirre ollut lauluharmoniat, ja niitä oli jo kosolti mukana. LP ei tehnyt oikein minkäänlaista lovea myyntilistoihin, mutta iso menestys napsahti kohdalle jo seuraavalla yrittämällä.
The Flying Burrito Brothers: The Flying Burrito Bros
Burritoveljesten kokoonpanossa oli menossa jäsenten vaihtoviikot. Alkuaikojen kahden voimahahmon välit kiristyivät siihen pisteeseen, että Chris Hillman erotti Gram Parsonsin yhtyeestä vähän ennen kolmannen levyn tekoa. Tilalle pestattiin Rick Roberts. Levyn teon jälkeen häippäisivät kitaristi Bernie Leadon ja pedal steelin soittaja Pete Kleinow. Bändin taru oli tulossa päätökseen, siltä erää.
Studioalbumi The Flying Burrito Bros saatiin kuitenkin tehtyä. Parsonsin panosta sävellystyöhön ja laulajana olisi kaivattu, mutta eipä hän ollut alun jälkeen kunnolla panostanut bändiin muutenkaan. Uusi mies Roberts paikkasi sinänsä hyvin molemmilla osastoilla, eikä levystä tullut millään muotoa huono. Jotakin tuntui kuitenkin puuttuvan. Tyylillisesti platta vaikutti paikoin jopa ennakoivan Bernie Leadonin seuraavaa yhtyettä Eaglesia, vaikka hän itse ei kirjoittanut albumille yhtäkään biisiä.
Poco: Deliverin’ ja From the Inside
Toisen kalifornialaisen kantrirockin ison nimen kolmas ja neljäs LP olivat live ja studioalbumi. Deliverin’-live oli kasailtu parilta vuoden 1970 keikalta ja oli 40-minuuttisena lyhyehkö, mutta sai keikkafiiliksen hyvin talteen. Se jäi soolokitaristi Jim Messinan viimeiseksi bändin kanssa.
Studiolevy From the Insidelle Messinan tilalle tuli Paul Cotton. LP äänitettiin Memphisissä rytmikitaralegenda Steve Cropperin tuottamana ja kuulosti hieman erilaiselta kuin edeltäjät. Tyylinä säilyi selkeästi edelleen kantrirock, mutta ehkä tiettyä “hilpeyttä” ja energisyyttä kuului biiseissä vähemmän. Bändi itse ei kuulemma ollut kovin tyytyväinen, mutta ei levyssä mitään isoa vikaa ollut.
Loggins and Messina: Sittin’ In
Kantrirockbändi Pocosta loparit ottanut kitaristi Jim Messina lyöttäytyi yhteen laulaja-lauluntekijä Kenny Logginsin kanssa. Levy sai alkunsa Logginsin sooloprojektina, jota Messina tuotti, mutta hän päätyikin säveltämään ja soittamaan levylle. Yhteistyö toimi niin hyvin, että miehet jatkoivat duona.
Albumin tyyli erosi Pocosta varsin paljon, vaikka toki taustalla oli yhteistä perimää. Ihan silkkaa kantrirockia levyllä ei juurikaan ollut. Biiseissä oli enemmän balladeita ja muuta vaihtelua. Instrumentaatiokin oli erilainen: mukana oli runsaasti puupuhaltimia, koskettimia ja välissä karibialaistyylisiä perkussioitakin, kun taas pedal steel loisti poissaolollaan. Biisit itsessään olivat suurelta osin vallan mainioita, jopa erinomaisia. Logginsin & Messinan eri tyyliset sävellykset toimivat hyvin yhteen, samoin heidän lauluharmoniansa.
The Byrds: Byrdmaniax ja Farther Along
Kalifornian kantrirockin kantaisätkin jatkoivat edelleen, mutta tiellä oli ikäviä kuoppia. Samalle tontille oli ilmestynyt runsaasti kilpailua, merkittävältä osin entisten Byrds-jäsenten toimesta: Gram Parsons, Chris Hillman, David Crosby ja Gene Clark. Kun samaan aikaan omien levytysten kanssa ilmeni ongelmia ja ilmapiiri kiristyi jäsenten välillä, alkoi ilma tyhjentyä yhtyeen palkeista.
Edellisvuoden Untitled oli vielä saanut hyviä arvosteluja ja suosiota, mutta Byrdmaniaxille ei kiitosta herunut sen kummemmin kriitikoilta kuin faneiltakaan. Syyttävä sormi osoitti tuottajaosastolle: biiseihin lisättiin liikaa koskettimia, torvia, jousia ja kuoroa, jotka hukuttivat alleen bändin oman soundin.
Byrdmaniaxin lopputulokseen tuskastuneena yhtye kasasi pikavauhtia seuraavan levyn, Farther Along, tuottaen sen itse. Soundillisesti korjausliike onnistui, mutta kiire tarkoitti sitä, ettei bändi ehtinyt käyttää paljoakaan aikaa materiaalin kirjoittamiseen. Siihen nähden biisit kuulostavat yllättävänkin hyviltä.
Grateful Dead: Grateful Dead (aka Skull & Roses)
Grateful Deadin livediskografia on varmaankin historian massiivisimpia ja siihen perehtyminen on ihan oma elämäntapansa. Tämä tupla oli lajissaan vasta bändin toinen livealbumi (ensimmäinen oli Live/Dead vuonna 1969) ja kuuluu edelleen niistä tunnetuimpiin ja tärkeimpiin. Se on myös oikein hyvä kohta aloittaa yhtyeen live-esiintymisiin tutustuminen.
Levyyn on joskus viitattu “välivaiheen” julkaisuna. The Deadin eri inkarnaatiot ja vaiheet eivät ole itselläni kovin hyvin hallussa, mutta välivaiheita taisi olla vähän joka välissä… Sillä tarkoitettaneen ainakin sitä, että bändi oli tilapäisesti palannut alkuperäiseen viisimiehiseen kokoonpanoon kosketinsoittaja Tom Constantenin ja perkussionisti Mickey Hartin lähdettyä, mikä vaikutti livedynamiikkaan. Jatkossa nuppiluku oli taas pian kasvamaan päin.
Musatyylin osalta bändi oli tässä vaiheessa siirtynyt tai siirtymässä alkuaikojen psykedeliasta americana/folk/kantrivaikutteiseen suuntaan, mutta livenä psykehommiinkin kyllä palattiin yhä. Albumin materiaali oli hyvin vaihtelevaa, mutta huomionarvoista oli, että mitään biiseistä ei löytynyt bändin studiolevyiltä. Mukana oli covereita (mm. Merle Haggardia, Chuck Berryä ja Kris Kristoffersonia) ja omia uusia biisejä. Pitkät improvisaatiojamit kuuluivat luonnollisesti kuvaan.
Carole King: Tapestry ja Music
Carole King oli aloittanut uransa 1960-luvulla kirjoittamalla rekkalastillisen hittibiisejä muiden levytettäväksi miehensä Gerry Goffinin kanssa New Yorkin kuuluisassa Brill Buildingin laulutehtaassa. Avioeron jälkeen hän muutti Los Angelesiin ja aloitti oman soolouransa, soittaen sivussa mm. James Taylorin levyillä. Hittejä siitäkin seurasi.
Ensimmäinen soololevy Writer ei ollut vielä ottanut isosti kipinää, mutta seuraaja Tapestry roihahti hurjaan liekkiin. Albumi ja siltä lohkaistut sinkut ampaisivat pitkiksi ajoiksi listojen kärkeen ja se on myynyt 14-kertaisesti platinaa (= 14 miljoonaa kpl) pelkästään USA:ssa. Kriitikotkin pitivät kovasti sekä ilmestymisaikana että myöhemmin, esim. Pitchforkin arvosana vuodelta 2019 on täysi 10/10. Levyn taika piilee pääasiassa kahdessa asiassa: maagisen hienoissa sävellyksissä ja Kingin omassa tulkinnassa laulajana ja pianossa. Levyllä oli muutenkin pätevää väkeä soittamassa, mutta vain tukirooleissa.
Seuraaja Music tuli julki jo samana vuonna. Sekin oli hyvin laadukas albumi ja sai merkittävää suosiota ja hyviä arvosteluja. Siitä huolimatta se on jäänyt auttamatta edeltävän megalevyn varjoon niin ilmestymisaikana kuin myöhemminkin. Tyyli levyllä oli kuitenkin lähes sama ja biisit ainakin melkein yhtä hyviä. Kollektiivinen mielipide saattaisi olla toinen, jos levyjen ilmestymisväli olisi ollut pidempi tai jos ne olisi julkaistu päinvastaisessa järjestyksessä? Tai ehkä Musicilta vain uupui jokin pieni osa Tapestryn magiasta.
James Taylor: Mud Slide Slim and the Blue Horizon
Edellisvuoden Sweet Baby James oli lingonnut James Taylorin tähteyteen. Nyt hän oli melko vastaavassa tilanteessa Mud Slide Slimillä kuin Carole King Music-levyllä: megamenestystä oli hankala käsitellä ja vaikeaa saavuttaa sama taso, niin taiteellisesti kuin suosionkin osalta. Artistit olivat tuohon aikaan läheisessä yhteistyössä ja King soitti suurimmalla osalla levyä.
Kyllä menestystä tällekin levylle tuli ja versio Kingin biisistä You’ve Got a Friend toi Taylorille isoimman sinkkuhittinsä. Albumikin menestyi hyvin ja sai kohtuulliset arvostelut. Musatyyli säilyi tuttuna folkrockina. Soittajina oli samoja studiokettuja kuin Taylorin edellisellä ja Carole Kingin levyillä, jotka tunsivat tyylin ja osasivat soittaa biisien ehdoilla.
Joni Mitchell: Blue
Kalifornialaistuneen kanadalaisen laulaja-lauluntekijän neljäs LP on yksi hänen uransa ehdottomista kohokohdista. Levyä kutsuttiin eroalbumiksi (suhde Graham Nashiin oli päättynyt), mikä ei ollut varsinaisesti väärin, mutta yliyksinkertaistavaa. Sanoitukset olivat kauttaaltaan henkilökohtaisia, pohdiskelevia ja melankolisia, mutta käsitellyt teemat olivat yhtä eroa monipuolisempia, ml. oman lapsen antaminen adoptoitavaksi muutamaa vuotta aiemmin.
Musiikillisesti levy oli Mitchellin aiemmilta tuttuun tapaan hyvin niukasti sovitettua folkpoppia, jossa ei juuri kuulla muita instrumentteja kuin hänen oma kitaransa, pianonsa tai dulcimerinsa. Vierailevina soittajina käväisevät joillakin raidoilla James Taylor, Stephen Stills, Pete Kleinow ja rumpaliässä Russ Kunkel. Biisien laadusta kertoo, etteivät ne laajempaa instrumentointia tarvinneetkaan. Yksinkertainen esitysmuoto ei myöskään tarkoita, että sävellykset olisivat nekin simppeleitä.
Carly Simon: Carly Simon ja Anticipation
Sisarensa kanssa pitkään folkduona esiintynyt Carly Simon siirtyi soolouralle. Kaksi ensimmäistä levyä saivat välittömästi suurta suosiota ja sisälsivät muutamia edelleen hänen tunnetuimpiin kuuluvia biisejään, kuten That’s the Way I’ve Always Heard It Should Be ja Anticipation. Parhaan uuden artistin Grammy-palkintokin tuli.
Simonin musiikillinen tyyli sijaitsi samalla folk rock/soft rock -kentällä kuin muilla samaan aikaan menestyneillä laulaja-lauluntekijöillä, kuten Joni Mitchell, James Taylor ja Carole King. Jokaisella oli kuitenkin myös oma, erottuva tyylinsä.
Tuossa vaiheessa Simon ei ollut vielä tiiviisti Los Angelesin -piireissä — debyytti äänitettiin New Yorkissa tuottajana Eddie Kramer, toinen Lontoossa Paul Samwell-Smithin tuottamana. Mukana kuviossa oli myös Samwell-Smithin toinen artisti Cat Stevens deittikumppanina ja Anticipationin lyriikoiden kohteena, mutta hän ei kuitenkaan esiintynyt levyllä. Vain vähän myöhemmin nekin hommat tosin keikahtivat eri asentoon, kun Carly meni naimisiin James Taylorin kanssa.
Don McLean: American Pie
Don McLeanin kakkosalbumin muu sisältö jää tunnetun nimibiisin varjoon. American Pie -kappaleen termi “the day that music died” viittaa Buddy Hollyn, Richie Valensin ja The Big Bopperin menehtymiseen lento-onnettomuudessa vuonna 1959. Tapaturma lopetti ainakin symbolisesti rock’n’rollin ensimmäisen aikakauden. Sanoituksissa käsitellään muutenkin enemmän tai vähemmän epäsuorasti maailman muuttumista, kertojan näkökulmasta huonompaan suuntaan. Madonna julkaisi biisistä version vuonna 2000.
Koko levy kannattaa kuitenkin kuunnella. Taidemaalari Van Goghille suunnattu Vincent on toinen kokokohta ja vaikka muut biisit eivät erotukaan samalla tavalla, sävellykset ovat silti hyviä. Tyyli liikkuu skaalalla pianoballadeista energiseen pop/folkrockiin.
Leonard Cohen: Songs of Love and Hate
Kanadalaislyyrikon kolmas levy kuuluu hänen tunnetuimpiin ja arvostetuimpiinsa. Sen biisejä, kuten Joan of Arc, Avalanche, Dress Rehearsal Drag ja Famous Blue Raincoat on versioitu lukuisien artistien toimesta, Nick Cavesta Tori Amosiin ja jopa Ghostiin.
Cohenille tyypillisesti fokus albumilla oli lyriikoissa (joiden arvioimiseen ei jutun kirjoittajalla ole kykyä). Sävellykset ja tuotanto oli molemmat suunniteltu jättämään tilaa hänen tunnistettavalle laululleen ja sanoituksilleen. Tietty niukkuus oli Cohenille sopiva ratkaisu, mutta ei levy ollut pelkkää lausuntaa. Biisit ja melodiat olivat hyvinkin kauniita ja niissä oli tyylillistä vaihtelua. Tällä levyllä ei ollut kyse enää edes täydestä minimalismista, vaan useissa kappaleissa oli orkestrointiakin. Varsinaista rock-poljentoa albumilta ei hirveästi löydy, eikä sillä mm. ole juuri lainkaan perkussioita. Leonard Cohenin levynä Songs of Love and Hate on kuitenkin ykkösluokkaa.
Harry Nilsson: Nilsson Schmilsson
Amerikkalainen poppistara Harry Nilsson, Beatlesien suosikki, muutti Lontooseen tekemään seitsemättä levyään. Maiseman lisäksi tyyli vaihtui popista selvästi rockimmaksi, kun artisti haisteli ajan muuttuneen siihen suuntaan. Ehkä omakin preferenssi oli siirtynyt. Tyyli oli edelleen kuitenkin hyvin monipuolinen ja eksentrinen, ja vaihteli intensiivisestä rockista (ks. Jump into the Fire) poppiin, balladeihin ja useampaan muuhun outoiluun.
Muutos oli kaikin puolin onnistunut ja albumista tuli Nilssonin menestynein sekä kaupallisesti että kriitikoiden arvioissa. Singlehittejä oli useampia, mm. Badfinger-cover Without You. Mariah Careyn versio vuodelta 1994 perustui Nilssonin tekemään.
Leon Russell: Leon Russell and the Shelter People
Leon Russell tuntui 1970-luvun alkuvuosina ehtivän ihan joka paikkaan ja soittavan aivan kaikkien levyillä. George Harrisonin hyväntekeväisyyskonsertissakin esiintyneellä Russellilla oli paljon nimekkäitä kavereita Beatleista Rollareihin ja Dylaniin. Edellisvuoden soolodebyytille heitä oli kutsuttu studioon jonoksi asti, mutta tällä toisella levyllä vieraili isoista nimistä vain Clapton ja pari muuta dominoa. Eipä Russell kuuluisuuksien validointia musiikilleen tarvinnutkaan.
Levyn musaa voi yksinkertaisimmin kuvailla vain rockiksi. Vaikka Russell soitti pianoa ja lauloi, mies-ja-piano-balladeita ei juuri listalla ollut The Ballad of Mad Dogs and Englishmeniä lukuunottamatta. Suurimman osan aikaa mukana oli täysi taustabändi (vaihtuvin soittajin) ja hommassa kunnon rokkauksen maku. Perinnetyylien paletista sudittiin kankaalle bluesin lisäksi myös gospelia. Tuohon aikaan suorastaan muodissa olleita kantrisävyjä oli niitäkin, mutta hillitysti.
Crosby, Stills, Nash & Young: 4 Way Street
CSN(Y):n yhteistyö tuli päätökseen pitkäksi aikaa, mutta nelistään äänitetty tuplalive julkaistiin vielä. Materiaali oli kasailtu kesän 1970 keikoilta. Biisilistalla oli sekä yhteislevyjen biisejä että eri jäsenten soolomateriaalia. Tuplan ensimmäinen levy oli kokonaan akustinen ja kukin esiintyi osittain soolona, mikä osaltaan kertoi ryhmän sisäisestä tilanteesta. Toiselle levylle kaivettiin sähkökitarat olalle ja Stills & Young saivat aikaiseksi ihan komeita pitkiä jamitteluja. Punainen lanka saattoi olla niissä tosin välillä hetkellisesti hukuksissa.
Kokonaisuus oli melko erikoinen, kun kyseessä oli ryhmä joka ei oikeasti ollut ryhmä, ainakaan enää. Tavallaan levyä voikin kuunnella dokumenttina bändin hajoamisesta ja sen syistä. Vuonna 1974 tehtiin pikainen live-reunion, mutta seuraavaa CSN-yhteislevyä saatiin odottaa vuoteen 1977. Neil Youngin kanssa studioon palattiin vasta 1980-luvun loppupuolella. Ihan koko kööri ei ajautunut erilleen, vaan Crosby ja Nash jatkoivat kaksistaan yhteistyötä pitkin 1970-lukua.
Stephen Stills: Stephen Stills 2
Kaikilta Crosby, Stills & Nash -jäseniltä saatiin soololevyt vuonna 1971, vain Neil Young ei sellaista julkaissut. Parhaiten menestyi Stills toisella albumillaan. Sävellyskynä oli sauhunnut huolella ja materiaali olisi ollut tuplaakin varten, mutta levy-yhtiön mielestä yksi LP sai riittää. Se oli varmaankin perusteltu päätös ottaen huomioon, että yhden levyn versiotakin voi pitää hieman epätasaisena.
Tyyli säilyi jokseenkin samana kuin debyytillä, eli vaihteli folkrockista rivakkaan bluespohjaiseen rokkaukseen. Isoimpana soundillisena erona oli Staxin kuuluisan Memphis Horns -torvisektion mukanaolo muutamilla biiseillä. Stills pysyi itse tiukasti pääosassa, mutta edellisen tavoin levyllä vieraili taas kasa nimekkäitä soittajia, mm. Eric Clapton, Dr. John, Jerry Garcia ja Nils Lofgren. Kiertueesta Memphis Hornsien kanssa tuli menestyksen sijaan enemmänkin katastrofi. Seuraavaksi Stills ryhtyikin taas bändihommiin ja perusti Manassasin Chris Hillmanin kanssa.
David Crosby: If I Could Only Remember My Name
Siinä missä Stephen Stillsin soololevyillä oli kaiken sorttista rockimpaakin kamaa, David Crosby pysyi ensimmäisellä sooloalbumillaan pääosin kalifornialaisen folk rockin mielenmaisemassa. Levyllä oli kuitenkin ihan oma sävynsä, jonka jotkut ovat nimenneet psykedeeliseksi folkiksi. Nimitys kuulostaa ihan sopivalta, mitä tarkkaan ottaen tarkoittaakin.
Levyllä vierailivat mm. Neil Young, Graham Nash, Joni Mitchell, useat Grateful Deadin ja Jefferson Airplanen jäsenet, ja liuta muitakin paikallisia soittajia. Tekoprosessi oli myös osin terapiaprojekti, kun Crosbyn tyttöystävä oli kuollut auto-onnettomuudessa. Suuri kokkien määrä keittiössä ja päätekijän väärillä aineilla lääkitsemä suru eivät olleet hyviä ennusmerkkejä lopputuloksen kannalta. Vaan toisin kävi: levystä tuli vallan mainio. Crosby sai pidettyä lankoja riittävästi käsissään, ettei hippihomma degeneroitunut päämäärättömäksi haahuiluksi — ainakaan liikaa.
Aikalaiskriitikot haukkuivat, mutta aika on ollut levylle ystävä, ja nykyään sitä pidetään ansaitusti klassikkona. Ikävä kyllä se ei riittänyt kääntämään Crozin henkilökohtaista kurssia, ja seuraavat pari vuosikymmentä menivät enemmän tai vähemmän varjojen mailla. Seuraavan soololevyn mies julkaisi vasta vuonna 1989.
Graham Nash: Songs for Beginners
Myös Graham Nash julkaisi ensimmäinen soololevynsä. Tietyllä tavalla albumi oli vastinkappale Joni Mitchellin Bluelle, molempien käsitellessä eroamistaan omasta näkökulmastaan. David Crosbyn tavoin Nashillakin oli sessioissa iso määrä vierailijoita, osin samoja: Crosby, Neil Young, Grateful Deadin ukkoja, Dave Mason, Rita Coolidge ja monia muita. Kun henkilökohtaista surua oli Nashillakin taustalla, lähtökohdat levyn tekoon olivat varsin samanlaiset kuin Crosbyllä. Tyyli ja lopputulos poikkesivat kuitenkin selvästi toisistaan.
Siinä missä Crosby ei halunnut käsitellä suruaan biiseissä ainakaan suoraan, Nash kirjoitti siitä paljon omakohtaisemmin, kuten muistakin omista ja kavereiden ihmissuhdesotkuista. Suoraa poliittista kantaaottavuutta oli parilla biisillä, Military Madness ja Chicago, jotka viittasivat elämään toisen maailmansodan Englannissa ja vuoden 1968 protesteihin Chicagossa. Musiikillisesti sävellykset olivat hienoja ja monipuolisia. Tyyli oli melko lähellä CSNY:n folkrockia ja laulajana Nash oli nelikosta varmaankin paras.
Cat Stevens: Teaser and the Firecat
Lontoolainen popfolkkari jatkoi viidennellä levyllään pitkälti edeltävien linjalla. Ei voittavaa konseptia kannattanutkaan ryhtyä liikaa muuttamaan, kun edellinen albumi Tea for the Tillerman oli ollut iso menestys. Rullaavien pop/folk/rock-biisien ja kauniiden balladien ohella osasta raitoja löytyi mm. kreikkalaisia sävyjä busukeineen — Stevensin isä oli Kyproksen kreikkalainen, äiti ruotsalainen.
Stevens osoitti albumilla jälleen kykynsä hienojen ja erittäin tarttuvien pop-kappaleiden ja melodioiden kirjoittajana. Sanoitusten yksinkertaisuutta ja toisaalta muutoksen/kehityksen vähäisyyttä edeltäviin levyihin verrattuna on arvosteltu kritiikeissä, mutta se vaikuttaa jokseenkin hiusten halkomiselta. Stevensin tuottajana näillä 1970-luvun alun levyillä toimi entinen Yardbirds-basisti Paul Samwell-Smith, joka tuotti samaan aikaan myös Carly Simonia.
Nykyään Stevens esiintyy ja levyt löytyvät striimauspalveluista nimellä “Yusuf / Cat Stevens”. Tämä on perua siitä, kun hän kääntyi 1970-luvun loppupuolella islaminuskoon ja vaihtoi nimekseen Yusuf Islam. Sen jälkeen hän lopetti musanteon pitkäksi aikaa ja julkaisi sitten vain uskonnollista musiikkia. Hän palasi popin pariin 2000-luvulla ja käyttää nykyään taitelijanimenään yhdistelmää uudesta ja vanhasta nimestä.
Gene Clark: White Light
Gene Clark oli ollut Byrdsien alkuvuosien pääasiallinen lauluntekijä, vaikka Roger McGuinn ja David Crosby varastivatkin valokeilan. Hän oli lähtenyt yhtyeestä vuonna 1966 ja puuhannut sen jälkeen erilaisia soolo- ja ryhmäprojekteja saamatta suurta vastakaikua. Ei sitä kaupallisessa mielessä löytynyt tälle toiselle varsinaiselle soololevyllekään, mutta musiikillinen menestys se ehdottomasti oli ja kriitikotkin osasivat arvostaa.
Hyvinkin kantrisävyisellä albumilla keskiössä ovat Clarkin sävellykset ja vokaalit, sekä yhteispeli kitaristi-tuottaja Jesse Ed Davisin kanssa, joka tunnettiin mm. Taj Mahalin levyiltä. Musiikki on pohdiskelevaa, melko vähäeleistä, mutta kuitenkin rikasta. The Bandin/Dylanin Tears of Ragesta tehtiin ihan erityylinen, mutta yhtä komea luenta.
John Prine: John Prine
Omaperäisen ja merkittävän kantrifolk-tarinankertojan debyytistä muodostui heti klassikko. Prine oli siinä mielessä samanlainen laulaja-lauluntekijä kuin vaikkapa Joni Mitchell tai Leonard Cohen, että pääpaino oli lyriikoissa. Biisit eivät olleet sävellyksinä kovin monimutkaisia, mutta kokeneet studiomuusikot kiillottivat ja koristelivat niitä tyylitajuisesti. Prine oli kuitenkin Mitchelliin & Coheniin verrattuna selvästi kansanomaisempi ja helppotajuisempi tarinankertoja ja käytti usein keinoina huumoria ja satiiria.
Tyypillisiä Prinen sanoitusaiheita olivat mm. erilaiset amerikkalaisen työväenluokan elämän ja ympäristön kuvaukset, sosiaalisten ja poliittisten aiheiden kommentointi, sekä yleiset ihmisyyteen liittyvät aiheet, kuten ikääntyminen ja yksinäisyys. Bob Dylan ja Kris Kristofferson lukeutuivat faneihin, ja albumin biisejä ovat levyttäneet lukuisat starat Johnny Cashista Bette Midleriin.
Judee Sill: Judee Sill
Judee Sillin elämä oli ajautunut huonoille jengoille jo nuorena: väkivaltaiset kotiolot, addiktioita, rikoksia, lopulta vankilakeikka. Vapauduttuaan hän ryhtyi tosissaan tavoittelemaan uraa musiikin parissa, joka oli kulkenut mukana huonoina aikoina.
David Crosbyn ja Graham Nashin avustuksella Sill sai levydiilin ja miehet vierailivatkin levyllä. Sillin musa oli folkpohjaista poprockia, jonka helpoin vertailukohta oli Joni Mitchell, vaikka kopioinnista ei ollut kyse. Osa biiseistä oli hyvin vähäeleisiä, toisissa oli runsas orkestrointi. Sillin klassinen koulutus kuului ja yhdistyi aikakauden folkrock-tyyliin. Sanoituksissa yksi keskeisistä teemoista oli kristillisyys, tai yleisemmin hengellisyys ja mystiikka.
Levy ei ollut ilmestymisaikanaan menestys, mutta myöhemmin siitä on muodostunut kulttiklassikko. Vaikutteita ovat ottaneet esim. Liz Phair, Steven Wilson, Weyes Blood ja Fleet Foxes. Sillin ura jäi valitettavasti kahteen levyyn, eivätkä elämän entiset ja uudetkaan ongelmat jättäneet häntä rauhaan. Hän menehtyi vuonna 1979.
Karen Dalton: In My Own Time
Kun Karen Dalton osui Judee Sillin kanssa tälle listalle peräkkäin, yhtäläisyydet heidän tarinoissaan pistävät silmään. Molemmilla oli suuret musiikilliset lahjat, mutta levyttivät vain kahdesti ja laajempi fanitus seurasi vasta jälkijunassa (mm. Nick Cave ja Adele). Elämä oli rankkaa ennen musabisnestä, sen aikana ja sen jälkeen, ja päättyi traagisesti. Tarkemmin katsottuna eroavaisuuksia on toki vähintään yhtä paljon.
Dalton oli ollut osa 1960-luvun folk-skeneä New Yorkissa samaan aikaan Dylanin kanssa. Hän ei kuitenkaan piitannut laajemmille yleisöille esiintymisestä, saati levyttämisestä. Pari kertaa hänet saatiin kuitenkin studioon, vuoden 1969 debyytin ja tämän toisen levyn verran. Hän osasi kyllä itsekin kirjoittaa biisejä, mutta levyille valikoitui vain covereita. Daltonin laulutyyliä verrattiin usein Billie Holidayhin, mikä häntä itseään ärsytti. Musatyyliltään hän oli suurin piirtein folkin bluesimmalla laidalla, mutta mukana oli vahvoja vivahteita jazzista, kantrista ja soulista. Instrumentaatiokin oli levyllä monipuolista, mutta Daltonin väkevä laulu dominoi soundia.
Brittifolkit
Nick Drake: Bryter Layter
Fairport Convention: Angel Delight ja “Babbacombe” Lee
Pentangle: Reflection
Bert Jansch: Rosemary Lane
John Renbourn: Faro Annie
Lindisfarne: Fog on the Tyne
Steeleye Span: Please to See the King ja Ten Man Mop, or Mr. Reservoir Butler Rides Again
John Martyn: Bless the Weather
Roy Harper: Stormcock
Lähteitä
Osittainen lista, monia muitakin käytetty vähintään taustatietoina.
- Classic Rock -lehti, lukuisia numeroita eri vuosilta. Joitakin muitakin musiikkilehtiä.
- Allmusic
- Discogs
- Album of the Year
- Rolling Stone: The 500 Greatest Songs of All Time
- Rolling Stone: The 500 Greatest Albums of All Time
- Rock Music Timeline
- Acclaimed Music Top Albums of 1970
- Wikipedia (eng), Wikipedia (fi)
Kerro mielipiteesi!