Rockvuosi 1971, osa 1

25.8.2025 Nauhalainen Musiikki 0

Kuva: Unsplash / Eric Krull

Juttusarjan kaikki osat 1965-1971

Rockmusiikin historiaa esittelevässä sarjassa on vuorossa vuosi 1971. Aiempien vuosien artikkelit venyivät melkoisen pitkiksi ja tästä olisi tullut vielä pidempi, joten esitellään vuoden albumit tällä kertaa useammassa osassa. Tässä ensimmäisessä aiheena ovat rockin sen aikaisen raskaamman laidan levytykset. Seuraavissa osissa tiedossa mm. muita valtavirran rockin isoja ja pienempiä nimiä, etelän- ja kantrirockia, laulaja-lauluntekijöitä, progea, fuusiota, tietenkin myös suomalaisia, ja muut musatyylit päälle. 

Maailman tapahtumia vuonna 1971

Intian itsenäistyessä brittivallan alta vuonna 1947 samalla muodostettiin kaksiosainen Pakistanin valtio, jonka osat sijaitsivat Intian eri puolilla. Itä-Pakistan itsenäistyi vuonna 1971 omaksi valtiokseen, Bangladeshiksi. Se ei kuitenkaan onnistunut rauhanomaisesti. Syttyi verinen itsenäistymissota, johon sisältyi bengaliväestön kansanmurha ja Intia liittyi sotaan Bangladeshin puolella. Konfliktin uhrimäärä ja muut humanitääriset vaikutukset olivat valtavat ja saivat George Harrisonin järjestämään ensimmäisen suuren hyväntekeväisyyskonsertin, The Concert for Bangladeshin. 

Vietnamin sota jatkui yhä, mutta Yhdysvallat jatkoi omien joukkojensa vähentämistä maassa. USA:n kotirintamalla jatkuivat Vietnamin sotaa vastustavat protestit ja Washington D.C.:ssä pidätettiin muutamassa päivässä peräti 12 000 mielenosoittajaa. Kuohuntaa kiihdytti entisestään ns. Pentagonin paperien vuoto lehdistölle. Asiakirjoista kävi ilmi, että hallinnossa oli jo pitkään arvioitu sota mahdottomaksi voittaa ja siviiliuhrien määrä valtavaksi, vaikka julkinen viesti oli ollut aivan toinen.

Kylmässä sodassa jatkui kuitenkin myös liennytys. Euroopassa Neuvostoliitto, Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Ranska solmivat ns. neljän vallan sopimuksen Berliinin asemasta ja liikenneyhteyksistä Saksan liittotasavaltaan. USA:n presidentti Richard Nixon ilmoitti vierailevansa vuonna 1972 kommunistisessa Kiinassa, joka liittyi vuonna 1971 myös YK:n jäseneksi Taiwanin tilalle.

Iso-Britanniassa siirryttiin kymmenjakoiseen valuuttaan, jossa punta jakautuu sataan penniin. Aiemmin yksi punta oli koostunut 20 shillingistä, joista jokainen vastasi 12 penniä.

Teknologisen kehityksen kauaskantoisimpia askeleita olivat ensimmäisen mikroprosessorin Intel 4004:n julkaisu ja ARPANET-verkossa lähetetty ensimmäinen sähköposti. 

Suomessa kouluviikko lyhennettiin viisipäiväiseksi, turvavyöt säädettiin pakollisiksi uusien autojen etuistuimille (mutta ei vielä niiden käyttöä), suurimmissa kaupungeissa aloitettiin pysäköinninvalvonta ja Näsinneula avattiin Tampereella.

Rockin raskaampi laita vuonna 1971

Led Zeppelin: Led Zeppelin IV

Zeppelinin neljännestä on hankalaa keksiä mitään sanottavaa, joka ei vain toista lukemattomia aiempia kuvauksia ja arvosteluja. Jutun kirjoittajan autiolla saarella niitä on vähintään muutama varakappalekin. Tällä levyllä Zeppelin saavutti jokseenkin täydellisen balanssin raskaamman, bluesimman, rockimman ja folkimman suuntauksensa välillä ja biisimateriaali oli alusta loppuun timanttista. Varsinkin Stairway to Heaven on elänyt omaa elämäänsä ja saattaa tuntua välillä puhkisoitetulta, mutta kun sen taas pienen tauon jälkeen kuuntelee kunnolla, ei kyllästymisestä ole tietoakaan.

Biisimateriaalin ohella levyn ympärillä on muutenkin oma mytologiansa. Sillä ei alun perin ollut lainkaan nimeä, vaikka sitä neloslevyksi onkin aina kutsuttu. Alkuperäisen julkaisun kannessa ei ollut yhtyeenkään nimeä näkyvillä, vain bändin jäseniä kuvaavat neljä symbolia. Kyseessä oli jonkinlainen protesti, jos ei jopa kiukuttelu. Jimmy Pagella oli mennyt kunnolla hermot lehdistöön kolmoslevyn saamien nuivien arvostelujen myötä.

Samoin levyn tekoprosessi on saanut myyttiset mittasuhteet. Se äänitettiin ja sävellettiinkin pääosin vanhassa maalaistalossa Headley Grangessa Rollarien mobiilin studion avulla. Varsinkin John Bonhamin portaikossa äänitettyjen rumpujen soundi When the Levee Breaksissa on itsessään legendan asemassa. Kyseistä rumpuraidasta tuli myöhemmin myös yksi sämplätyimmistä ja sitä on kuultu mm. Eminemin, Beyoncen ja Björkin biiseillä.

Black Sabbath: Master of Reality

Ensivilkaisulla Black Sabbathin kolmas levy ei vaikuta aivan yhtä legendaariselta kuin edeltäjänsä, vaikka silläkin on useita ykköskategorian biisejä kuten Sweet Leaf, Children of the Grave, Into the Void ja Lord of This World. Muissakin kappaleissa bändi osoitti taas kykenevänsä halutessaan hyvinkin monisävyiseen ilmaisuun.

Bändi siirtyi albumilla puolitoista sävelaskelta alempaan vireeseen. Päämotivaationa oli kitaristi Tony Iommin sormivamma, joka teki normaalivireessä soittamisesta tuskallista. Tavallaan onnellisena sattumana ja sivutuotteena samalla syntyi aiempaakin tummempi ja synkempi soundi. Paitsi itse biiseillä ja riffeillä myös tällä äänikuvan muutoksella tuli olemaan suuri vaikutus useammankin myöhemmän rockin ja metallin alalajin syntyyn ja kehitykseen: doomin, stonerin, sludgen, jopa grungen. Siinä mielessä kyseessä voi hyvinkin olla koko vuoden 1971 merkittävin julkaisu. Vähintään se on monille kaikkien aikojen hevilevy.

RIP Ozzy Osbourne 1948-2025.

Deep Purple: Fireball

Purplen Mark II -kokoonpanon toinen albumi oli jälkikäteen katsottuna tavallaan välityö massiivisten In Rockin ja Machine Headin välissä. Syntyprosessi oli varsin hankala: paine uuden levyn julkaisemiseen In Rockin menestyksen jatkoksi oli kova, mutta materiaalia ei oikein tahtonut syntyä ja ankara keikkatahti uhkasi polttaa yhtyeen loppuun. Myös hyvin tunnettu Blackmoren ja Gillanin välien kiristyminen alkoi jo tuolloin. Osin näistä syistä bändin jäsenet eivät aina ole levyä kovin lämpimästi muistelleet.

Kaikesta huolimatta albumista tuli kokonaisuutena oikein pätevä, joskin sävyltään varsin erilainen kuin edeltäjänsä. Sillä ei ehkä ollut yhtä paljon aivan täysosumabiisejä eikä raskaita klassikkoriffejä, mutta vastapainoksi se sisälsi mukavasti tyylivaihtelua. Gillanin sanoin: “bring out the funk in the band”. Jotkin kokeilut jakavat enemmän mielipiteitä, kuten kantria tapaileva Anyone’s Daughter, mutta sekin puolustanee paikkaansa vähintään bändin monipuolisuuden osoituksena.

Uriah Heep: Salibury ja Look at Yourself

Uriah Heep on koko pitkän uransa jäänyt kovista kovimman aikalaiskolmikon Led Zeppelinin, Black Sabbathin ja Deep Purplen varjoon — jotka ovat tässäkin jutussa edellä. Ne ovat legendastatuksensa ansaineet, mutta Heepinkin tekeminen oli korkealla tasolla. Vuonna 1971 heiltä saatiin toinen ja kolmas albumi. 

Ensimmäisellä albumilla kosketinsoittaja Ken Hensley oli ollut bändiin vasta liittyneenä vielä pienemmässä roolissa. Salisburystä alkaen hän otti selkeästi ohjat sävellyspuolella ja samalla kitaristi Mick Boxin rooli pieneni jonkin verran. Salisburyn ekalla puoliskolla oli tavanomaisempia laadukkaita ja vaihtelevia biisejä. Toisen puoliskon sen sijaan täytti kokonaan pitkä, polveileva nimibiisi orkestereineen. Osa kriitikoista ei sille syttynyt, progehenkisemmät kuulijat kylläkin.

Kolmoslevyllä Look at Yourself yhtyeen tyyli alkoi kristallisoitua ja se kuuluu monien mielestä Heepin mittavan uran huippukohtiin. Hevi- ja proge-elementtien yhdistäminen alkoi sujua luontevammin Hensleyn kipparoimana. Hänen urkunsa olivat dominoiva instrumentti albumin soundissa, mutta ei Boxin kitarakaan varjoihin jäänyt. Siinä missä Salisburyllä oli yksi superpitkä progeilubiisi, nyt niitä oli kaksi hieman maltillisemman mittaista: July Morning, joka on yksi bändin tunnetuimmista biiseistä, sekä Shadows of Grief, joka lienee Heeppiä kaikkein progeimmillaan. Kokonaisuudessaan albumi oli hyvin intensiivinen, mutta jokunen hengähdystauko mahtui mukaan. Vokalisti David Byronin suoritus on myös syytä nostaa framille ja hänen teatraalisen tyylinsä vaikutus kuuluu myöhemmissä hevilaulajasukupolvissa.

Budgie: Budgie

Laulaja-basisti Burke Shelleyn johtaman walesilaistrion tunnetuimmat fanit löytyvät Metallicasta, joka on versioinut Budgien Crash Course in Brain Surgery- ja Breadfan-biisit niin levylle kuin säännöllisesti livenäkin. Budgien ensilevyllä soitto oli pätevää ja biisimateriaali varsin laadukasta ja vaihtelevaa. Melkein Sabbath-tasoisia raskaita riffejä oli kosolti, mutta myös suorastaan hempeää akustista kamaa. Useat pitkähköt biisit eivät ole progemaisen monimutkaisia, vaan tuovat enemmän mieleen Creamin livejamittelut. 

Shelleyn korkea lauluääni jakaa mielipiteitä hieman kuin Geddy Leellä vähän myöhemmin, eikä levyn miksaus oikein omaa korvaani hivele. Studion tarkkaamossa istui Black Sabbathinkin kolme ensimmäistä levyä tuottanut Rodger Bain. Albumi on merkkipaalu metallin kehityspolulla ja mainio dokumentti bändin alkuaikojen meiningistä.

Alice Cooper: Love It to Death ja Killer

Alice Cooperin ensimmäiset kaksi psykedeelissävyistä levyä eivät olleet saavuttaneet minkäänlaista menestystä, joten bändi pakkasi kamansa, matkasi Los Angelesista Detroitiin, laittoi tyylinsä uusiksi ja tekaisi tuottaja Bob Ezrinin kanssa kaksi uutta levyä vuoteen.

Uusi materiaali oli aiempaa simppelimpää, rokkaavampaa ja raskaampaakin. Uransa alussa olleella tuottaja Ezrinillä oli iso vaikutus biisien tiivistymiseen ja soundien terävöitymiseen. Detroitin paikallisten protopunk-suuruksien MC5:n ja Stoogesien vaikutus kuului, mutta Cooper operoi niitä laajemmalla skaalalla. Aiemmasta psykedeliasta oli vielä jämät jäljellä, Zappa/Beefheart/Doors-vaikutteita kuului ja meininki oli ylipäätään omaleimaista, eikä kuulostanut olevan samasta muotista kuin suurin osa bluespohjaisesta hard rockista. Välillä biisit rönsyilivät melko progemaisestikin, esim. Love It to Deathin Black Juju ja Killerin Halo of Flies. Levyjen välilläkin tapahtui kehittymistä, Killer oli edeltäjäänsä tiukempi paketti. Samaan aikaan yhtyeen live-esiintymisiin ilmestyivät tavaramerkiksi muodostuneet teatraaliset kauhuelementit.

1970-luvun puoliväliin asti nimi Alice Cooper tarkoitti myös koko yhtyettä, ei vain sen laulajaa. Vokalisti-Alice on jatkanut uraa vaihtelevilla bändikokoonpanoilla nykyhetkeen asti, mutta nyt vuonna 2025 myös alkuperäinen Alice Cooper -yhtye on palannut jäljellä olevien jäsenten voimin yhteen yli 50 vuoden tauon jälkeen ja julkaissut uuden albumin, The Revenge of Alice Cooper.

Jethro Tull: Aqualung

Ian Andersonin johtaman Tullin eri levyjä voi sijoitella useammankin eri genren alle. Neloslevy Aqualung sopii raskaampaan seuraan, kun sillä on melko heviäkin tavaraa. Albumi oli sävellysten puolesta laadullinen harppaus ylöspäin edeltäjiinsä verrattuna ja biisit olivat sekä kunnianhimoisempia että monipuolisempia. Pääjuonteena oli aikakauden mittapuulla raskaahko rock ja erityisesti Martin Barren kitarariffit olivat framilla. Toki muitakin vaikutteita piisasi ja levyllä oli kontrastina useita akustisvoittoisia biisejä sekä tietenkin Ian Andersonin huilua. Helposti varjoon jäävä valttikortti bändillä oli Andersonin akustisen kitaran soitto. 

Moneen muuhun yhtyeeseen verrattuna myös Tullin sanoituksista löytyi eri tavalla syvyyttä, mm. filosofista kommentointia uskonnosta ja yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Aikalaiskriitikot olivat osin nihkeitä, mutta myöhemmin albumi on saavuttanut ansaitun aseman klassikkona. Kaupallisesti se oli iso menestys ja on bändin eniten myynyt julkaisu. Levyn ainoana varsinaisena heikkona kohtana voinee pitää soundeja, ja vaikka nekin ovat makuasia, kannattaa Steven Wilsonin vuoden 2011 uudelleenmiksaus tsekata.

Atomic Rooster: In Hearing Of

Atomikukon kokoonpano oli kolmannen levyn tekoaikana muutosten keskellä, mutta se oli bändille aivan normaali tilanne. Laulaja Pete French Leaf Houndista liittyi yhtyeeseen, jolloin edellisellä levyllä laulutkin hoitanut kitaristi John Cann koki jäävänsä paitsioon ja jätti bändin albumin äänitysten aikana. Samoin loparit otti rumpali Paul Hammond. Levyn sävellyksiä ja soundia dominoi bändin pomo, urkuri Vincent Crane. Musiikillinen kokonaisvaikutelma oli hillitympi ja vähän vähemmän raskas kuin edellisillä albumeilla. Jytäisiäkin riffejä levyllä riitti, mutta varsinkin Cranen sävellyksissä kuului aiempaa enemmän funk-, soul- ja jazzsävyjäkin. Silti albumi on hyvin suositeltava tsekattava 70-lukulaisen raskaan progen ystäville.

Thin Lizzy: Thin Lizzy

Uransa alussa irlantilaisbändi oli trio: basisti-laulaja Phil Lynott, kitaristi Eric Bell ja rumpali Brian Downey. Musiikkikaan ei ollut vielä sitä klassisinta Lizzyä. Aineksia oli  kasassa, mutta jotain vielä puuttui. Levy oli bändin myöhempään ja tunnetuimpaan hard rock -tuotantoon verrattuna yleisfiilikseltään varsin leppoisa ja folkahtava, mutta mukana oli muutamia reteämpiäkin rokkibiisejä. Lynottin laulukyvyistä ja biisintekotaidosta saatiin jo näyttöä, vaikka sävellyspuoli tuli tästä vielä kehittymäänkin rutkasti. Levyllä oli jo joitakin myöhemmin Lizzyn tavaramerkiksi muodostuneita kitaraharmonioitakin, tässä vaiheessa tosin vain Bellin studiossa tekeminä päällekkäisäänityksinä.

Nazareth: Nazareth

Skottibändin debyytti oli yleisilmeeltään raskaamman puoleista bluespohjaista rockia, mutta biisien tyylivalikoima oli bändin myöhempään tuotantoon verrattuna hyvinkin monipuolinen. Mukana oli hetkittäisiä kantrisävyjä ja muitakin genrekokeiluja. Slovarina kuultiin mm. komea pitkä sovitus paljon versioidusta Morning Dew:stä. Useammallakin biisillä kuultiin pianoa, urkuja, jousia ja puhaltimia, jotka eivät bändin normaaliin soitinvalikoimaan kuuluneet. Levyä voikin perustellusti pitää tyyliään vasta etsivän yhtyeen tuotoksena. Moni-ilmeisempi materiaali varmasti miellyttääkin monia kuuntelijoita, vaikka kaikki kokeilut eivät osuneet aivan keskelle maalitaulua.

Wishbone Ash: Pilgrimage

Brittibändin kakkoslevy nosti mainioon debyyttiin verrattuna rimaa bändin kunnianhimon osalta. Albumin perusta oli edelleen raskaahkossa bluesrockissa, mutta se alkoi saada paikoin selviä progesävyjä ja toisaalta mukana oli myös ihan eri tyylistä, leppoisampaa kamaa. Andy Powellilta ja Ted Turnerilta kuultiin jälleen runsaasti komeaa tuplakitarointia, joka näytti esimerkkiä sen lajin myöhemmille harrastajille, kuten Thin Lizzylle, Judas Priestille ja Iron Maidenille. Sekä arvostelut että kaupallinen menestys olivat jo hyviä, mutta molemmilla mittareilla parhaalle tasolle yhtye pääsi seuraavalla julkaisullaan.

Levyn avaava Vas Dis on scat-laululla höystetty reteä jazzbiisi, josta tulee etsimättä mieleen Focuksen samana vuonna ilmestynyt klassikko Hocus Pocus. Levyt lilmestyivät lähes samaan aikaan, joten kumpikaan ei liene ollut ehtinyt ottaa toisesta mallia.

Mountain: Nantucket Sleighride ja Flowers of Evil

Mountain jatkoi toisella ja kolmannella albumillaan samalla linjalla ja samoilla vahvuuksilla kuin edellisen vuoden debyytillä. Levyillä kuului siltä tuttu jako: Leslie Westin kirjoittamat ja laulamat biisit olivat jämerämpää ja suoraviivaisempaa bluesrokkausta, Felix Pappalardin vaimonsa Gail Collinsin kanssa kynäilemät puolestaan monipuolisempia ja -muotoisempia. Molemmat tyylit toimivat oivallisesti. Bändin isoin valttikortti oli Westin tyylitajuinen kitarointi ja muhkea kitarasoundi. Flowers of Evilillä oli vain viisi uutta biisiä, toinen puolisko koostui liveäänityksistä. Bändin virta oli kulumassa lopuun ja se hajosikin (ensimmäistä kertaa) seuraavana vuonna.

MC5: High Time

MC5:n alkuperäinen vain parivuotinen ura oli tulossa päätökseen ja tämä kolmas levy jäi viimeiseksi. Useampi bändin jäsen ajautui rockelämän kääntöpuolen vietäväksi ja ainakin Wayne Kramer päätyi vankilaankin. Ulkomusiikilliset ongelmat eivät kuitenkaan albumilla pahemmin kuuluneet. Edellistä levyä vapaammat kädet studiossa saivat aikaan, että musiikillisesti platta oli raivokkaamman ja rupisemman kuuloinen ja kiteytti paremmin bändin olemuksen. Biisit saivat lisää mittaa ja niissä oli enemmän tilaa tyylikokeiluilleikin. Jutun pääjuoni oli silti selvä: rosoinen, eteenpäin jyräävä rokki, joka ei liiaksi sivupoluille haahuillut.

Status Quo: Dog of Two Head

Quon neloslevy oli jatkumoa edellisellä albumilla löytyneelle boogierock-tyylille, mutta useilla muillakin mausteilla. Välipaloina oli akkarifolkia ja päällisin puolin simppeleissä ränttätänttäbiiseissäkin kuului yleinen kokeilunhalu. Varsinkin Gerdundula erottui joukosta. Bändin oma tyyli fokusoitui jatkossa entisestään, mutta samalla menetettiin jotain tämän albumin monipuolisuudesta.

T. Rex: Electric Warrior

Marc Bolanin kipparoiman yhtyeen toinen levy T. Rex -nimellä. Alku-uran psykeeliset folkkailut olivat nyt kokonaan taaksejäänyttä elämää. Viimeistään tämä albumi oli yksi glam rockin alkupisteistä ja kulmakivistä, vaikka jo edellinen levy oli ottanut pitkiä askelia siihen suuntaan. Perässä seurasivat pian mm. David Bowie, Slade ja Mott the Hoople. Levy ei tavallaan oikein edes sovi tälle raskaampien listalle, koska vaikka sillä on iskeviä riffejä, tyyli ja soundi ovat hyvin poppia. Sillä oli kuitenkin aivan suora vaikutus tulevaan hard rockiin ja metalliin, varsinkin niiden kepeämpiin ja isotukkaisempiin suuntauksiin. Melodiat ja koukut olivat erittäin tarttuvia ja simppeleitä. Kasariheviä epätodennäköisempi vaikutteiden suunta olivat tulevat punkkarit, jotka eivät niinkään kopioineet Bolanin soundia tai glitter-lookkia (New York Dollsit tosin sitäkin), mutta ottivat mallia asenteesta ja yksinkertaisuuden korostuksesta.

Grand Funk Railroad: Survival ja E Pluribus Funk

Grand Funk Railroad oli kaupallisen menestyksensä aallonharjalla kotimaassaan Yhdysvalloissa ja mm. rikkoi Beatlesien yleisöennätyksiä stadionkeikoilla. Musiikillisesti junailijoiden rata kuitenkin pyöri samaa, omaan makuuni turhan pientä rinkiä. Kukaan kolmikosta ei ollut varsinainen virtuoosi ja biisimatsku perustui enemmän toisteisuuteen kuin oivaltaviin sävellyksiin. Se toimi livenä, mutta, bändi ei ehkä ollut aivan päässyt selville, miten studiolevyjä kannattaisi tehdä. Ei laaja fanikunta toki väärässäkään ollut. Asenne ja intensiteetti paikkasivat heikkouksia ja bändin tyylissä oli oma vissi viehätyksensä. Soundillisesti Survival oli askel parempaan edellisiin levyihin verrattuna. Mark Farnerin sanoituksissa tapahtui selvä muutos hänen alkaessaan ottaa suoremmin kantaa yhteiskunnallisiin asioihin ja tuodessaan esiin uskonnollisuuttaan.

Cactus: One Way …or Another ja Restrictions

Hyvin bluesvaikutteista raskasta rockia amerikkalaisbändiltä toisella ja kolmannella albumilla. Linja jatkui pitkälti samana kuin edellisen vuoden ensilevyllä. Tyylissä oli yhtymäkohtia niin brittibändeihin kuin Grand Funk Railroadiinkin ja varsinkaan jälkimmäisiin verrattuna Cactus ei kyvyillään vertailussa kalpene, vaikka kaupallisessa menestyksessä jäivätkin jalkoihin. 

Bändin akilleen kantapää oli lähinnä biisimateriaali, joka oli tyylilajissaan melko peruskauraa. Vuonna 1971 kaikki kliseet eivät tosin vielä olleet niin kliseisiä, kun ei niitä oltu kymmeniä vuosia ehditty hinkata. Vastapainona bändillä oli runsaasti vahvuuksia: asenne ja energiatasot olivat tapissa ja soitto ja laulu kulkivat kaikilta mallikkaasti. Jim McCarty esitteli sooloilutaitojaan runsaasti, mutta tavallaan bändin stara oli rumpali Carmine Appice. Hän ei ole kärsinyt vaatimattomuuden vaivasta ja on itse vuosien varrella tuonut useasti esiin mm. vaikutustaan Led Zeppelin John Bonhamiin.

Dust: Dust

Tuntemattomammaksi jäänyt varhainen amerikkalainen raskaan laidan rokkibändi progemaisilla höysteillä. Yhtyeen rumpali Marc Bell sai vähän myöhemmin enemmän mainetta taitelijanimellä Marky Ramone. Huom: Spotifystä löytyvällä vuoden 2013 julkaisulla on bändin molemmat albumit, mutta väärässä järjestyksessä: tämä debyyttilevy on ko. kokoelman biisit 11-17.

Pink Fairies: Never Never Land

Lontoolaista undergroundprotopunkpsykeprogea ja varmaan vielä joitakin muitakin mausteita. Kapellimestarina kitaristi-vokalisti Paul Rudolph, apunaan basisti ja kaksi rumpalia. Ei ehkä laadullisesti yhtä vaikuttava kuin tyylillisesti, mutta tsekkaamisen arvoinen rouhea kulttilevy raskaan rockin ja punkin juurien penkomisesta pitäville. Do It -biisin coveroi 1980-luvulla muuan Henry Rollins yhtyeineen.

Sir Lord Baltimore: Sir Lord Baltimore

Kakkoslevy newyorkilaispoppoolta jäi heidän viimeisekseen, kunnes 2000-luvulla osa porukasta palasi yhteen. Tälle albumille mukaan tuli toinenkin kitaristi, tempoja hidastettiin hieman debyyttiin verrattuna ja erilaisia tyylejä sekoitettiin samaan soppaan. Välillä lopputulos toimi hyvin ja bändi kuulosti komean doomahtavalta, mutta välillä kokeilujen tulos oli enemmänkin sekava. Eikä ehkä ollut hyvä idea laittaa kymmenminuuttista biisiä levyn avaajaksi. Albumilla on kosolti hyviäkin hetkiä, mutta kokonaisuutena se jää jälkeen ensimmäisen levyn intensiteetistä. Kun kummoista yleisömenestystä ei edelleenkään syntynyt, yhtyeen ura lopahti lyhyeen.

Flower Travellin’ Band: Satori

Hurjaa varhaista japanilaista heviä! Orientaalisia sävyjä, samoin psykedelia-, proge- ja protodoom-vivahteita. Bändi oli toiminut jo aiemmin parillakin eri nimellä ja versioinut länsimaisia bändejä, mutta tämä oli ensimmäinen levytys omaa materiaalia. Vaikutteet kuuluivat paikoin, mutta soundi ja tyyli oli silti varsin omaperäinen. Parhaimmillaan raskasta, raakaa, mystistä, eksoottista, hypnoottista ja sekopäistä. Taso ja linja eivät ihan yhtä kovina pysyneet läpi koko levyn ja paikoin turvauduttiin geneerisempään bluesrockiin, aivan hyvin tehtynä tosin sekin.

Blues Creation: Demon & Eleven Children

Toisenkin kovan japanilaisbändin bluespohjaisessa rockissa oli reilusti raskaita ja hapokkaita elementtejä. He kuitenkin pysyttelivät suuremman osan aikaa viivojen sisäpuolella. Kukkona tunkiolla hääräsi kitaristi Kazuo Takeda, jonka soitto oli ihan samaa tasoa länsimaisten kollegoiden kanssa.

Speed, Glue & Shinki: Eve

Vielä kolmas japanilainen raskaan psykedeelisen rockin raataja. Kolmikon tähti oli Japanin Hendrixiksikin kutsuttu kitaristi Shinki Chen.

The Flamin’ Groovies: Teenage Head

Perinnetietoista ja monisävyistä garagea San Franciscosta. Useat kommentoijat ovat verranneet albumia Rollarien saman vuoden Sticky Fingersiin (joka esitellään artikkelin kakkososassa) ja rinnastus tuntuukin varsin osuvalta. Ilmeisesti Jagger itsekin tykkäsi. Muita vertailukohtia voi etsiä esim. Detroitin hurjapäiden MC5:n ja Stoogesien suunnalta ja alkuaikojen The Pretty Thingsistä.

Bloodrock: Bloodrock 3 ja U.S.A.

Teksasilaisbändin kolmas ja neljäs levy jatkoivat pitkälti ensimmäisten levyjen linjalla, joka oli lähinnä raskas rock runsailla uruilla. Slovareita ja progevaikutteitakin oli mukana, jopa yksi Soft Machine -cover. Kaikki yritykset eivät osuneet kovin keskelle taulua, mutta useat osuivatkin ja yhtyeen tuotanto on tsekkaamisen arvoista esim. Deep Purplesta ja Atomic Roosterista pitäville.

Boomerang: Boomerang

Vanilla Fudgen laulaja-kosketinsoittaja Mark Steinin uusi bändi jäi lyhytikäiseksi, mutta ainoa levy oli komeaa ja reipasta amerikkalaista bluespohjaista hard rockia. Toisten ex-Fudgemiesten Cactus on hyvä vertailukohta, toki koskettimilla lisättynä, miksei Deep Purplekin. 

May Blitz: The Second of May

Lontoolaistrion toinen levy. Asennetta ja soittotaitoa oli kumpaakin tarpeeksi käytössä. Tuskin stoner rockin/metallin ensimmäiset sukupolvet olivat May Blitziä kuulleet, sen verran kuriositeetiksi bändi jäi. Soundien osalta sen lajin alkujuuria voi kuitenkin jäljittää heihin siinä missä Sabbathiin, Blue Cheeriin ja Leaf Houndiinkin. Levyllä oli kuitenkin ehkä liikaakin muunkinlaista matskua. Sekin oli ihan kelvollista, mutta säröjyräystä olisi mielellään kuullut enemmänkin. Valitettavasti levy jäi bändin viimeiseksi.

Toad: Toad

Italialaiskitaristi Vic Vergeatin johtama sveitsiläisbändi veivasi pätevää raskasta bluesrockia. Nauhoja kelasi ja mikkejä asetteli paikoilleen studiossa tuleva tuottajalegenda Martin Birch.

Steel: Steel

Steelin muodostivat kokeneet amerikkalaismuusikot, joilla oli taustaa mm. Buddy Milesin bändistä ja Memphisin studiohommista. Bändi teki vain tämän yhden levyn. Onneksi tekivät: albumilla oli hyviä ja vaihtelevia biisejä ja kauttaaltaan pätevää soittoa. Päivänselvä vertailukohta oli Mountain, jolta Steel kuulosti välillä lähes häiritsevän paljon.

Jeronimo: Jeronimo

Länsisaksalaisbändi jatkoi kakkoslevyllään debyytin linjalla raskaan rockin parissa. Touhu kuulosti varsin mainiolta ja kaupallistakin suosiota kertyi jonkin verran ainakin kotimaassa. Harmillisesti yhtyeen ura ei kuitenkaan kantanut enää kuin yhden albumin pidemmälle.

Lucifer’s Friend: Lucifer’s Friend

Raskasta rockia runsailla uruilla oli tarjolla toiselta länsisaksalaisbändiltä. Progeilu oli tällä ensimmäisellä levyllä vielä kevyehköä sorttia, jos ei aivan sivujuonne. Myöhemmin yhtye sukelsi syvemmälle siihen päätyyn. Laulajana oli britti John Lawton, joka päätyi 1970-luvun loppuolella bändin ilmeisimmän tyyliverrokin Uriah Heepin mikin varteen.

Edgar Broughton Band: Edgar Broughton Band

Brittitrion soundissa oli pohjalla bluesrockia ja aiempien levyjen psykedeliaa, mutta myös aimo annos raskautta ja progevivahteita.

Golden Earring: Seven Tears

Laulaja-kitaristi George Kooymansin (1948-2025) johtama hollantilaisbändi oli aloittanut teinibändinä jo kymmenen vuotta aiemmin ja ehti jo seitsemänteen levyynsä. Monen muun aikalaisen tavoin yhtye oli päätynyt 1960-luvun psykedeliasta suoraviivaisempaan raskaaseen rokkiin, heilläkin progemaustein. Hetkellinen kansainvälinen suosiopiikki odotteli parin vuoden päässä.

Lähteitä

Osittainen lista, monia muitakin käytetty vähintään taustatietoina.

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kerro mielipiteesi!